Ikimuistoiset sessiot – Mika Sundqvist

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoiksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Vuorossa tällä kertaa Mika Sundqvist.

Popeda: Erkki ja Leena
Poko Records 1978

Muusikkona kokenut, mutta studiomiehenä ensi askeliaan tassutteleva Mika Sundqvist sai ensimmäiseksi kaupalliseksi projektikseen lupaavan tamperelaisen yhtyeen (näin arveli ainakin Poko Recordsin toimitusjohtaja Epe Helenius tuolloin) singlen tuotannon. Tuotoksen nimi oli Erkki ja Leena ja tuo lupaava yhtye oli Popeda. Erkki ja Leena julkaistiin alkuun maxisinglenä ja sen jälkeen seiskatuumaisena. Oli syntynyt MSL-studion (lyhennys tulee sanoista Mika Sundqvist – Simo Luukkanen) ensimmäinen tuotos.

Siihen asti Poko Records oli teettänyt levynsä Pekka Nurmikallion Microvox-studiossa Lahdessa, mutta Sundqvist laittoi Heleniukselle pöytään ylittämättömän tarjouksen.
– Epeltä kysyin, että mitä jos mää hommaan studiokamat ja teen vähintää samanlaatuista tavaraa kun Nurmikallio ja jopa edullisemmin, mitä mieltä olet? Kiinnostaako? No totta helkkarissa, vastasi Epe.

Alkoi kamojen haaliminen ja ihan ensimmäiseksi tarvittiin nauhuri. Brenellin kasiraituri ostettiin Ristin Voitto ry:ltä.
– Ilmeisesti sillä oli tehty sen verran halleluja-osastoa, että kun tehtiin vähän brutaalimpaa osastoo, niin se sano sopimuksensa aina silloin tällöin irti. Vika oli lähinnä koneistossa, joka kuljetti nauhaa. Eli luistoa ja vouvaamista esiintyi, mutta elektroniikka toimi hyvin.

Tuumanlevyistä nauhaa pyörittävällä aparaatilla äänitettiin myös ainakin Popedan ensimmäinen albumi, Eppujen Maximum Jee & Jee ja Juicen Viidestoista yö.
– Ihmeen menestyneitä levyjä silläkin saatiin aikaiseksi, Sundqvist toteaa ja jatkaa:
– Levyn takana lukee, että äänitetty MSL-studiolla Tampereella. Se oli kylläkin Ylöjärvellä, mutta kun Epe ei tiennyt missä se raja kulkee. Miksaus Sundqvist, Huovinen ja Helenius. Jopa Epe siinä mukana! Aika sähläreitä oltiin ja joka kaveri liu’uissa kiinni. Kannet teki kuinka ollakaan JK Juntunen.

Kolmen miksaajan välinen konsensus löytyi helposti, sillä kaikki osapuolet olivat jossain määrin amatöörejä studiotouhussa.
– Mulla oli kokemusta Alwarista (Tuohitorvi, jonka riveissä Sundqvist lauloi ja soitti bassoa), kun olin äänittänyt neliraitasella Teacilla kaikki meidän demot siihen aikaan. Yhdelle raidalle koko bändi, seuraavalle laulu ja sitten stemma ja vikalle kitarasoolo.

 

Missä kunnossa Popeda oli soitannollisesti?
– Noh, pakko se on sanoa, että pojathan oli varsin amatöörejä ja sellanen kellaribändi, mutta kun Epe oli käynyt siellä Ikurissa Paten (Mustajärvi, Popedan laulaja) kellarissa niitä kattomassa, niin se oli että ”Tässähän on Suomen Rolling Stones!” Sen takia ne sai sopimuksen. Ei se poikien soitto niin kauheen hyvää ollu, mutta oli niillä helkkarin hieno into yrittää ja kauhee draivi päällä. Nuoruuden intohan korvaa monta asiaa, kun se tulee niin sieltä sydämestä.

Bändiä piti tietysti jonkin verran opastaa studiossa, mutta se tuntui vain hyvältä kun nuoret kollit kysyvät vanhemman kollegan mielipiteitä.
– ”Minusta te ootte vähän liian hätäsiä, että tää ei oikeen pysy kasassa. Te yritätte liikaa, ottakaa rennommin että se kulkee luontevasti”, oli tärkein neuvo.

Miltä levy kuulostaa tänä päivänä?
– Kyähän se semmosta ryminää on. Käyttämämme tekniikka huomioon ottaen ei se missään tapauksessa huono ole. Kompuralimittereitä ei ollut ollenkaan. Oli vaan kaksi MXR:n minilimitteriä ja sitä käytettiin laulussa. Se paino vaan huippuja lyttyyn – ei tehnyt mitään muuta. Silloinen levykaiverrus oli toki eri asia. Ei saanu olla liikaa S-kirjaimia ja diskantteja, kun ne menee kaiverruksessa murolle. Digitaaliaikana ei ole mitään väliä, kaikki taltioituu – vaikka täydelliset vaihevirheet.

Miten tuohon aikaa suhinoita otettiin pois?
– Kun ei ollu mitään Dolbyja nauhureissa, niin ei mitenkään. Mä olin lukenut, että Stonesien Mobile Studiossa – millä muuten äänitettiin Purplen Machine Head -albumi – ei sielläkään mitään Dolbyjä ollut. Että jos niille ei ole sihinöillä väliä, niin ei meillekään.

Erkkiä ja Leenaa synnytettäessä ei kauaa nokka tuhissut; sinkku äänitettiin ja miksattiin samana päivänä. Popedan ensimmäiseen täyspitkään kului jo huikeat viisi päivää miksauksineen.

Ensimmäiset sessiot menivät niin hyvin purkkiin, että Sundqvist päätti panostaa alaan tosissaan.
– Joku on siitä mulle letkauttanut, kun mä olin jossain sen aikaisessa lehtijutussa sanonut, että ”Tää levyjen tekeminen on aika helppoa, vääntää nuppia mihin päin vaan, niin aina tulee hittiä…”

– Se oli se sattuma, että tulee Eput, Popeda, Juice ja Hassisen Kone melkein peräkkäin. Tämmösiä levyjä jotka menestyy kaikki hyvin. Tulee semmonen illuusio, että ei tää niin kau-hean vaikeeta ole. Se oli vaan sattumaa. Kun tommosta hittiä tuli, niin alkoi puhelimet soimaan, että me tullaan kans tekemään levyä… Sitä tarjontaa tuli niin valtavasti, että sitä oli suorastaan liikaa. Noh, koskas ihminen olis tyytyväinen?

Sundqvist niittaa loppuun, että Erkki ja Leena on hänen uransa tärkein levy. Vuosien yhteistyön myötä miestä on alettu jopa kutsumaan Popedan kummisedäksi.

 

 

Eppu Normaali: Maximum Jee & Jee
 (Poko Records 1979)

Kun Popedan sinkku oli saatu tehtyä, tulivat Eput paikalle tutkimaan, että millainen se MSL-studio oikein on. Pekka Nurmikallion Microvox-studiolla tehdyn debyytin soundi oli ollut yhtyeelle pettymys.
– Kuuntelin Aknepopin ennen kuin aloitettiin, että tiedän mistä on kyse. Nurmikallion menetelmähän oli, että vedettiin kaksraitaselle koko tausta ja sitä summattiin pöydän kautta toiselle kaksraitaselle, kun soitettiin jotain lisää ja sen jälkeen taas ristiin ja nauhakohinat senkun lisäänty. Se oli sitä pioneerityötä.

– Eput oli että nyt pitää perkele saada soundia eikä mitään tuhinaa! Mää näyttelin paikkoja ja Martti sano, että tänne Tampereelle tulee semmonen bändi ku Ramones ja mää haluan, että sää tuut mun mukaan kattoo sen keikan, että sää näät miltä meijän pitää kuulostaa. Siellä keikalla oli MS:ltä (MS Audiotron, jo toimintansa lopettanut helsinkiläinen maahantuonti-, asennus- ja äänentoistourakointiliike, jonka oma soitinkauppa Ruskeasuolla oli bändikamojen ykkösmesta 70/80-luvulla) kamat vuokralla, ei niillä mitään omia kamoja ollut paitsi kitarat. Sarapaltion (Matti) tötteröitä, bassotötteröö ja keskialueenritilää ja huulitorvia. Niitä sen ajan kihisijälinssejä.

– Alku oli aika erikoinen. Kukaan ei puhunut mitään ja valaistus oli aika himmee ja yhtäkkiä tuli ”One-two-three-four!”, joka tuli yllättävän hiljaa, ja mulla oli yks sekunti semmonen ajatus, että eihän tää himskutti lujaa tuukkaan. No se miksaaja piti ne liu’ut pohjassa sen laskun ajan ja sitten kun bändi lähti, niin faderit tappiin ja jjjummmalllauta, kun sitä kitaranränkytystä rupes tulee niistä linssitorvista. Oikein niinkun keihäitä heiteltäs kohti. Mää sanoin Martille silloin jo, että ei vanha mies tällaista kestä.

Ramones-vision saavuttamiseen ei kuitenkaan suurempaa työtä vaadittu – yhtyeen soittotyyli oli jo valmiiksi samanlainen kuin idoleilla.
– Kyllä se aika pitkälle oli jo siinä. Ensinnäkin jätkät oli pirun innokkaita. Treenas joka päivä ja kehittyi. Teki paljon töitä ja oli omistautuneita asialleen. Ihailtavaa se nuoruuden into, se korvaa monasti sitä taitoa. Se välittyy kuulijalle, että tolla jätkällä ei pysy asiat housuissa, kun on niin kauhea vauhti päällä.

Kitaristi Mikko ”Pantse” Syrjän mielestä albumin rumpusoundit eivät olleet tarpeeksi hyvät. – ”Tarvitaan enemmän iskun kajahdusta!”, uumoili Pantse.
– Pohdittiin asiaa ja päädyttiin Ylöjärvelle Simo Luukkasen talon alakerran käytävään. Pantse taputteli käsiään, että ”Jos tää käytävän kaiku olis vähän diskantimpi, niin tätä mä juuri haen. Jos sitä saadaan virveliin, ja periaatteessa koko settiin niin tekis hyvää, mutta mieluummin virveliin enemmän kuin muihin.”

–  Sitten keksin, että kun rummut oli kahdella raidalla stereona, kun oli vain kahdeksan raitaa käytössä, niin otettiin kummastakin noisegateen piuhotus, mutta rummut tuli normaalina ulos. Siitä haarotus gateen, josta pätkittiin niin, että se virveli aukeaa pelkästään ja tästä linjasta eteenpäin kuuluva snaretöpsäys ohjattiin stereovahvistimeen ja siitä laitettiin kaiutin sinne käytävään ja mikki käytävän toiseen päähän, joka otettiin takasin pöytään, jolloin me saatiin sen iskun kaiutettu isku sieltä käytävästä. Mun sovellus, mutta yhdessä Pantsen kanssa se kehiteltiin.

Kun biisimateriaali oli kasassa, oli aika pohtia ensimmäistä sinkkua. Epen mielestä Jee Jee -biisi (jossa myös hänet mainitaan) on levyn kovin juttu. Siitä tehdään sinkku.
– Mää sanoin, että en tiedä, mun mielestä koko levyn paras biisi on Njet njet.
”Jaa? Eiks se oo vähän kummallinen?” ”Niin, mutta musta se on vaan paras biisi”. Ja siitä tulikin aikamoinen hitti, vaikka onkin vähän sellanen. Siellä biisin lopussa on kohta, missä Torvinen meinas vähän niin kuin soittaa väärää sointua mutta tuikkas sen oikeeksi. Siitä tuli semmonen liu’utus. Pantsella ei ollut sellaista. ”Korjataanko?”, kysyin.
”Ei toi nyt mitään haittaa, antaa olla.”, oli vastaus. Kun sitten näitä coverbändeja on ollut jotka soittaa samaa biisiä, niin nekin soittaa sitä virheellistä kohtaa. Eli se muuttui niin sanotuksi jumalan sanaksi – se kuuluukin olla noin!

– Samaan aikaan kun tehtiin sellaista biisiä kuin Nipa Ylimainio, niin siitä se meidän Brenell taisi lopullisesti kuukahtaa. Kun sillä oli aiemmin tehty kristillistä tavaraa, niin tää biisi meni sitten samantien radiossa kiellettyjen listalle. Eikä mikään ihme, jos sanat menee jotakuinkin näin:
”Jeesuksella naisten miehenä oli valtava suksee, kun kaikki vanhanpiian rehjakkeet turvaa Jeesukseen. Sillä Jeesus armahtaa vanhojapiikoja, joilla ei ollut elämässään miehiä liikoja. Jeejeejee, Jeesus meitä armahda, jeejeejee meitä puutteessa. Sillä nyt tulee elävä mies, miehinen ja karvainen, joka vanhoja ämmiä kastelee nimeen Jeesuksen.”

– Niin arvaapa, että jos Ristin Voiton vanhalla Brenellillä tehdään tällasta, niin ei ole ihme että alkaa yskii. Olikohan niin, että Syrjän veljesten mielestä sen nimi piti olla Niilo Ylivainio, mutta Epe tais sanoo että ei käy. Sen on pakko olla Ylimainio, niin voidaan sanoo että ei ole sama kaveri. Se on semmonen single, että taatusti maksaa, jos jostain löytyy. Ei mullakaan ole sitä, vaikka sen äänitin.

Sundqvist tunnustaa, että vieläkin kuullessaan Maximum Jee & Jeen kappaleita radiosta, on pakko laittaa lisää hanaa. Kuuden päivän sessioissa, miksaus mukaanlukien‚ syntynyt levy ei ole jättänyt mitään hampaankoloon.
– Niin me vaan saatiin hyvässä hengessä Maximum aikaseks. Ja minusta siinä oli suomalaiseks rokkilevyks aika hyvät soundit. Kaikki oli ihan ällistyneitä, että tällasta ääniseinää!? Tätä ei oo kukaan tehnyt – eikä ollutkaan. Täytyy sanoa, että oikein semmonen mielihyvä tulee, että perhana, ei tää ole pahan kuuloista vieläkään ja kasiraitasella tehty. Että pistäkää poikaset perässä.

Maximum Jee & Jee -albumin jälkeen Eppu Normaali alkoi tehdä pesäeroa punkgenreen ja hivuttautui pikkuhiljaa kohti omaa jäljittelemätöntä soundiaan. Miesten soitto- ja biisinkirjoitustaito oli kehittynyt huimasti sitten debyyttilevy Aknepopin ja albumin biisien tyylikirjo on silmiin(korviin)pistävän laaja. Levystä myönnettiin kultalevy vuonna 1986 ja platinalevy 1999. Tähän päivään mennessä kertynyttä kumulatiivista myyntilukemaa emme onnistuneet valitettavasti mistään löytämään.

 


Juice Leskinen Grand Slam:  Kuopio-Iisalmi-Nivala
 (Polarvox 1984)

Sundqvist aloittaa turinan toteamalla, että ”Tämäkin oli omanlaisensa projekti…”

Ideana oli taltioida kolmelta peräkkäiseltä keikalta tavaraa livelevyä varten. Paikat olivat Kuopion Kaupunginhotelli, Iisalmen PK-halli ja Nivalan Tuiskula. Selkeä suunnitelma.

– Mutta kuinka ollakaan herrat otti kuppia siinä Kuopioon mennessä sen verran reippaasti, että kun saatiin kamat pystyyn ja soundcheckin piti alkaa, niin Grand Slamin jätkät oli vaan ravintolasssa, että ”Ei me täältä mihinkään tulla, pistäkää vaan nupit kuntoon ja vanhoilla soundeilla mennään.”

– No, onneksi mulla oli mukana MSL-mobile niin kuin levyssä lukee, joka oli Eppujen keikkabussi, minne oli nostettu äänityskamat. Apulaisäänittäjänä mulla oli Martti Syrjä, joka toimi mun oikeana tai vasempana kätenä koko reissun ajan.

Soundcheck oli pakko tehdä jollain tavalla, joten asialle laitettiin Martti Syrjä.
– Silloin käytettiin vielä LA-puhelimia. Martti aloitti rummuista. Komensin sitä sieltä Eppujen bussista, että ”Mätkippä nyt basaria… se on siinä! Ja nyt virveliä… aika lailla siinä. Sitten tomit läpi jne. No niin, meeppäs nyt soittaa bassoa. Ja Martti pompottaa… se on siinä! Kaikki soittimet läpi ja viimeiseksi Juicen mikki… Ja ilman mitään soundcheckiä alettiin vetää Kuopiossa tavaraa purkkiin!  Jos mää suoraan sanon, niin vähän leväperästä touhua. Me tehtiin Martin kanssa se mikä pystyttiin.

Tarina ei kerro, oliko syynä miesten kunto vai jokin muu, mutta Kuopion keikalta käytettiin ainoastaan Pilvee-biisin alkuosa. Ja sekin tuotti päänvaivaa.

Keikkasetti oli 45 minuuttia ja analogikelalle mahtui tavaraa vain 33 minuuttia ja 33 sekuntia. Niinpä kelaa oli vaihdettava kesken setin ja mieluiten kappaleiden välissä. Sovittiin, että vähän ennen kelan täyttymistä Sundqvist painaa bussista virran päälle punaiseen lamppuun, joka oli Juicen monitorin vieressä. Kun valo syttyi, niin silloin oli vitsin tai pitkän spiikin aika.

– No okei, homma oli sovittu, mutta kun Juicella alkoi fiilis oleen ja juttua tulemaan, siellä saattaa tapahtua ihan mitä vaan. Se alkoi kertoa sellaista Tiina Lillak -vitsiä ja sitten se nauha loppui. No se oli niin pitkä biisi muutenkin, siitä olis tullut muutenkin ongelma, että se olis pitänyt vetää uudelle kelalle kokonaan.

– Loppuosa otettiin Iisalmesta. Juice kysy että, ”Miten me tää yhdistetään? Toi Kuopion alkuosa on niin hieno otetaan se sieltä ja loppuosa Iisalmesta.”

Muuten helppoa, mutta Kuopiossa Kaupunginhotellin salissa oli paljon verhoja ja soundi hyvin dempattu. ”Kuin huopatossussa olis soittanut.” Iisalmen PK-urheiluhalli taas kaikui ja ”komotti”. Kun pätkät laitettiin yhteen, niin kuuli selvästi että huopatossusta siirryttiin levysepän pajaan.

– Se maailma muuttui ihan yhtäkkiä. Ei se voi näin mennä, mää totesin. Juice oli että keksi joku konsti, millä sen vois yhdistää. Noh, määhän selostin siihen väliin sen Tiina Lillak -vitsin, kun se jäi kesken. Vitsi menee jotakuinkin näin: Tiina Lillak saa puhelun Kaavin Kaiku -nimisen urheiluseuran edustajalta, että ”Tulisitko meidän keihäskarnevaaleille heittämään? Saisit kolmasosan lipputuloista.”
Lillak vastaa: ”Ei riitä. Mun täytyy saada ainakin neljäsosa!”
– Niin mää selostin siihen perään, että vaikka nelonen on suurempi numero kuin kolme, niin neljäsosa on kuitenkin vähemmän! Mä Juicelta kysyin, että voiko näin tehdä?
– ”Joojoo, nehän on just äsyttäviä ihmisiä, kun kertoo vitsin, niin ne selostaa sen jutun vielä siihen päälle. Niin kuin ne toiset olis aivan idiootteja, että mun on varminta selittää.”

Eniten materiaalia albumille päätyi Nivalasta, joka myös meni kaikin puolin parhaiten. Paikalla teknikoita ilahduttamassa oli myös TV2.
– TV2:en dokumentin lopputeksteissä oli paljon nimiä, ketkä on äänittänyt ja alimpana Sundqvist. Se meni kuitenkin siten, että tulivat XLR-johdon kanssa, ”Saisiksää jostain sieltä pöydästä meille monoäänen tonne kameroihin, niin ei meidän tarvii omia miksereitä kantaa sisään?”
– Ne otti multa pöydästä monoäänen ja se on se ääni, joka siinä dokumentissa on. Mää olin että ”Eiks tää nyt pitäis jälkikäteen miksata kuntoon, ei tää mikään valmis ole…”
– ”Kyllä se riittävän hyvä on.”
– Sen takia siellä lukee niitä äänimiehiä monta vaikkei mitään tehneet. Lukee siellä muistaakseni Martti Syrjäkin. Mutta kyllä mää mietin, että ”On tää perkele, kun Ylen äijät tulee kuukausipalkalla tänne istuu ja ihmettelee.”

Sundqvist raapii päätään muistellessaan soittajien huoletonta suhtautumista ja toiminnan tasoa, mutta toteaa lopuksi, että:
– Hieno reissu oli ja siihen nähden tää on yllättävän onnistunut levy.

Nivalan keikka esitettiin tv:ssä ensimmäisen kerran vuonna 1984 ja toisen kerran vuonna 2006. Levyn ensimmäisestä painoksesta puuttuivat levyn tekijätiedot, joten koko painokseen päädyttiin liimaamaan tarra, josta tiedot ilmenivät. Seuraavien painoksien kohdalla tarran liimailuilta sentään jo vältyttiin.

 

Sundqvist, Suur-Suomi-kitara ja studion sijainti…

Tämä Misha Koivusen toimittama artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2015. Suosittu juttusarja jatkuu yhä jokaisessa Riffin numerossa uuden vieraan muisteloilla.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

02.10.2016
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Tommi Posa
Mika Sundqvist
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy