Nayteikkuna

The Holy, Suisto-klubi, Hämeenlinna 24.11.2018

Maineikas ja sopivasti hämyinen keikkamesta Kanta-Hämeessä täyttyy marraskuisessa pikkupakkasessa verkkaan, mutta ahtautuu silti kokolailla täyteen, kunnes The Holy aloittaa intensiivisen shownsa kello 23.15 aikoihin. Tuosta lähtee liikkeelle esitys, joka vie aivan väkisin mukanaan ja mikä tärkeintä: saa puoleksitoista tunniksi ajan ja paikan unohtumaan.

Musiikissa tärkeintä on tunne. Jos sitä ei ole, ei ole mitään. Levy-yhtiöt ja managerit tarkkailevat excel-taulukoitaan, ja sitä, mitä jää lopulta viivan alle.
Onneksi ainakin jotkut artistit tahkoavat  – yhä  –  omaa kokonaisvaltaista urakkaansa rakkaudesta lajiin.

 

The Holyn nokkamies, laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Eetu Henrik Iivari on löytänyt maukkaan reseptin.
Kahden rumpalin bändiä ei Suomesta kyllä heti tule mieleen. Tämäkin yksityiskohta lämmittää paatuneen rock-ihmisen mieltä välittömästi. Syksyllä ilmestynyttä bändin ensimmäistä kokopitkää, Daughter-levyä (Playground),  kuunnellessa kävi kieltämättä kyllä tiuhaankin mielessä, miten tämä kaikki oikein saadaan napakkuudessaan toteutettua ja vielä toimimaankin keikkatilanteessa. Studiossa kun juttu oli toteutettu niin hienosti, etten edes hoksannut kuuntelevani kahta rumpalia! Eivätkä autoni stereot nekään ihan niin karvalakkiosastoa ole.

 


Puhumattakaan keikalla myös nähdystä (ja levyllä avustavasta) viulisti Elias Riipisestä! Hänen habituksensa tavallaan kun kiteyttää oman kuvani The Holysta: häpeilemättömän pompöösiä kasarisoundia englanninkielisesti. Hiukan koneita ja pitkiä, viipyileviä vetoja. Räväkän indie-sävyisin nyanssein maustettuna. Ja muuten toimii!

Keski-Euroopan keikoiltaan juuri koti-Suomeen palannut bändi tylyilee ilmeillään ja soittaa pitkään ennen ensimmäistäkään välispiikkiä. Se mahtuu kuusimiehisenä nippanappa klubin lavalle.

Iivarissa huomion kiinnittää erinomainen englanti. Suomalaisilla kun välillä, edelleen, on vaikeuksia lausumisessaan. Miehen laulu tukee kappaleita loistavasti, ja kuulija pystyy häiriintymättä keskittymään kokonaisuuteen.

 

 

Liikkuvainen basisti Laura Kangasniemi tuo oman lisänsä keitokseen, ja aina välillä väsäilee koskettimissa hänkin. Mikko Maijalan ja Eero Jääskeläisen tanakka yhteiskomppi on rotevaa, ja yksityiskohdiltaan makoisasti loppuun asti mietittyä.

 

 

Kun Riipinenkin vielä joutessaan takoo Roto-tomeja ja perkussioita sekaan, on siinä kyllä pohjaa, mille rakentaa. Toinen kitaristi, Pyry Peltonen, vähentää jo kuumaksi äityneellä estradilla tamineitaan ja heiluu omassa maailmassaan erittäin syventyneenä.

 

 

Yleisö kuuntelee nöyrästi, täysin vihkiytyneenä menossa olevaan seremoniaan. Kappaleet seuraavat toistaan välittömästi ilman niitä ilmeisimpiä rock-kliseitä ja imeliä, kosiskelevia välipuheita. Kohokohtia erinomaisella keikalla on monta: pitkäintroinen Fanfare III, Obi Bate Opiate, Land Before Time sekä 20XX Tomorrow.

Encorena  Ähtäriksi kutsutulla kappaleella kaiken kukkuraksi vielä Iivari ja Maijala vaihtavat instrumentteja keskenään! Hienon esityksen tarjoillut yhtye poistuu kuin varkain lavalta lopulta yksitellen, Peltosen viimeistellessä kitaroineen outron.

No miltä sitten The Holy oikein maistui ? Erittäin messevä pläjäys, pitää myöntää. Suosittelen kyllä lämpimästi menemään keikalle, jos tilaisuus tarjoutuu!
Pitää näköjään sitten yhyttääkin jostain vielä bändin EP ”More Escher And Random Notes”, uutta CD:tä ja keikkaa odotellessa.

 

P-S.
Iivarin salaisuus ääntämyksessään? Kuulemma eräs Räikkönen.
27.11.2018
|
Matti Rinne: teksti ja kuvat
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy