Larkin Poe Puistobluesin pääkonsertissa 29.6.2019

Larkin Poen esiintyminen Puistobluesissa kiinnosti sen verran kotimaista musiikkimediaa, että ennen keikkaa järjestettiin jopa pienimuotoinen lehdistötilaisuus. Siellä kysymyksiin vastaillessaan Rebecca ja Megan Lovell vaikuttivat varsin tyytyväisiltä tilanteeseensa täysin itsenäisinä, oman musiikkinsa tuottavina artisteina. Oma tyyli kun on löytynyt nimenomaan itseään tuottamalla, eikä muiden ohjaksissa olemalla.


Larkin Poe on soittanut parin viime vuoden ajan valtavan määrän keikkoja, ja se kyllä kuului Puistobluesissa. Voisi jopa sanoa, että rankimmissa rockblues-hetkissään Lovellin siskosten ryhmä soi kuin Zeppelin konsanaan. Keikkasoundi oli levyjä rokkaavampi, mihin vaikutti tietenkin se, että kiertueilla duon täydentää perinteinen komppiryhmä (tällä hetkellä rumpali Kevin McGovan ja basisti Tarka Layman). Kun levyillä soundia moderniin suuntaan maustavat rytmiluupit korvattiin orgaanisilla kompeilla, se teki soundin ilmeestä perinteisemmän rock/blues-bändin kaltaisen.

 

Bändin manageri oli kuulemma ennen lehdistötilaisuutta huolissaan Rebeccan äänen käytöstä. Keikalla en mitään varsinaisia ongelmia huomannut ja ne tutut lyhyet melismat irtosivat nekin (esim. ”Trouble in Mind”). Todella vahva ja emotionaalinen laulaja. Kitaristina Megan oli myös vireessä. Monet Larkin Poen sävellykset pohjaavat hänen blues-pohjaisille riffeilleen, samoin sooloja sekä tanakkaa komppausta piisasi.

 


Megan Lovell taas keskittyi pääasiassa lap steelin soittamiseen, laulaen toki jatkuvasti harmonioita. Rickenbackerin vanhasta ”bakelite”-steelistään hän ottikin aika maksimaalisesti kaiken irti. Välillä se murisi matalilla kielillä, välillä ulvoi aivan ylimmillä nauhoilla. David Lindleyn, Jerry Douglasin ja Derek Trucksin suosikeikseen mainitseva Megan on löytänyt lap steel -soittajana oman juttunsa, soittaen pääasiassa kuivahkolla särösoundilla, isommilla kaiuilla tai viiveillä pelaamatta.

Yhtä pätevä Megan on dobron soittajana, mutta sitä puolta ei ole viime aikoina kuultu sen enempää Larkin Poen keikoilla kuin levyilläkään. Rebeccan mukana keikoilla kulkee onneksi banjo, jolla soitettu California King olikin yksi keikan parhaita hetkiä. Pari banjo-biisiä toi ehdottomasti vaihtelua setin rockaavaan ilmeeseen.

 

 

Keikalla kuultiin kappaleita etupäässä Venom & Faith - ja Peach-levyiltä, joilla Larkin Poen nykyinen tyyli onkin löytänyt uomansa. Mutta kun blues-festivaalilla oltiin, bändi taisi ihan tarkoituksellisesti soittaa lähinnä bluesin raameihin menevää ohjelmistoaan. Eikä siinä mitään, mutta itse koin kappaleiden kirjon nyt hieman levyjä tasapaksumpana. Esimerkiksi siskosten parhaisiin ja ainakin Apple Musicissa suosituimpiinkin kappaleisiin kuuluva Honey Honey jäi kuulematta. Onneksi kantrin suuntaan nyökkäävä Blue Ridge Mountains taas kuultiin.

 


 

Pääkonsertin nuorennettu esiintyjäkaarti olikin ilmeisesti hyvä ratkaisu, olihan yleisöä edellisvuosia enemmän (noin 5000). Toki osansa tähän lienee viimeisiä keikkojaan heittävällä Ricky-Tick Big Bandilläkin, jonka uskoisin toimineen vetonaulana osalle yleisöstä.
Toisaalta ainakaan yhdelle vanhemmalle, paikallisjunassa vastapäätä istuneella pariskunnalle juuri tämä osa ohjelmistoa ei ollut niin mieleen: ”räppäreitä – bluesfestivaalilla?”.

 

 

Puistobluesin pääkonsertin päättänyt Larkin Poe vastasi kyllä sitten taatusti paatuneimmankin blues-konkarin odotuksiin erinomaisesti. Samoin sitä ennen esiintynyt, brittibluesia hyvällä fiiliksellä esittänyt Laurence Jonesin yhtye tuntui olevan monen suosikki. Kokonaisuutena moni-ilmeinen ja laadultaan erinomainen konsertti!

Larkin Poen haastattelun voit lukea kesäkuun alussa julkaistusta Riffin printtinumerosta 3/2019.
 

02.07.2019
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy