Takatalviseen räntä-ja vesisateeseen saatiin tuiki tarpeellista, lämminhenkistä huojennusta Suomen kauneimmaksi työväentaloksi 2018 valitussa Forssan työväentalossa, varsin verevän juurimusiikin muodossa, kolmen konkarin hoitaessa messevän maukkaan tarjoilun.
350 katsojaa vetävä juhlasali pullisteli täpötäytenä nälkäisen vastaanottavaisesta yleisöstä, kun Heikki Silvennoisen, Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin muodostama iloinen blues-retkue pääsi irti heti kello 19 jälkeen. Voi veljet!
SF-Bluesin 20 –vuotisjuhlakiertue oli edennyt jo viimeistä edelliseen keikkaansa, mutta minkäänlaisia väsymisen merkkejä ei ollut havaittavissa, kun Silvennoinen vaihtoi keppiään heti toiseen setin kappaleeseen, jonka puolestaan lauloi Lindholm. Oleellinen alan sana ”Hoochie” pääsi samalla ilmoille, vain viikko sitten pyöreät 70 vuotta täyttäneen Strato-ukon huulilta.
Veikeitten veijarien matkassa kiertueella on nähty myös paljon eri vierailijoita, ja Forssaan mukaan oli tuotu ikinuori Jukka Gustavsson, joka jo kolmanteen vetoon päästettiinkin leipälajinsa, Hammondin, pariin kappaleessa Gimme Some Lovin´. Miehellä on puisessa kioskissaan kyllä aivan samat maneerit kuin esikuvallaan Steve Winwoodilla. Mainiota seurattavaa.
Ahlqvist sai seuraavaksi puolestaan nautiskella vokalistina, hänkin, parin klassikon muodossa, kun kuultiin Rock Me Baby ja Key To The Highway. Flowers In The Rain ja toinen, jota välipuheissa Lindholm ”ei edes kertonut”, Hey Joe, kuultiin Daven tulkitsemana ensimmäisen setin loppuun.
Akustisia nykyvaatimuksia on välillä hankalaa saada toteutettua käytännössä, ja miljööt erottuvat toisistaan tietysti kuin yö ja päivä. Juhlasalin kumu saatiin kuitenkin miksattua oikein käypään kuosiin, ja nautittavaan kuuntelumoodiin keikan toiseen settiin tultaessa, noin puolen tunnin väliajan jälkeen.
Silvennoinen palasi säestäjiensä kanssa nyt versioimaan Peter Greeniä, ilman Ahlqvistia ja Lindholmia. Seuraavaksi haluttiin osoittaa erikseen kunnioitusta myös hiljattain poismenneelle Gary Brookerille, Procol Harumin kappaleessa Bringing Home The Bacon. Tämä oli eittämättä yksi konsertin huippuhetkiä, Gustavssonin laulun ja soiton siivittämänä, todella sielukkaana tulkintana. Ai mistä kappale kertoo? No siitä, kun kotiin tuodaan uusi ihminen, juuri syntynyt lapsi!
Säestäjistä puheen ollen, bassossa nähtiin aina yhtä pysäyttävän tyylikäs Mikko Löytty ja rummuissa ennakkotiedoista poiketen Jani Auvisen tilalla, Harri Ala-Kojola (viimeksimainitun patteristin viime keikasta on allekirjoittaneella muuten kulunut jostakin hämmästyttävästä syystä miltei tasan 30 vuotta! Toim.Huom.)
Blues-standardissa palasi lauluun ja lavalle takaisin Lindholm, joka rojautti myös maukkaan soolon kappaleessa Nobody Knows When You´re Down And Out. Ja miten voisi sitten millään puolestaan kuvata riittävällä pieteetillä Elmore Jamesin Dust My Broomia, johon Daven laulu sai Ahlqvistin huuliharpun hartaan hyväilyn kylkeensä? Huh hei!
Ahlqvist muuten blues-kukkoili oikein olan takaa seuraavassa kappaleessa, mutta varsin tyylikkäästi, muistuttaen, ja tuoden mieleen parhaimmillaan jollakin tavalla sekä Bo Diddleyn että B.B. Kingin yhtaikaa. Miehen kitarasoolo oli kuin oppikirjasta, kun sitä saatiin tuta heti Gustavssonin oman suorituksen jälkeen.
Miehet kautta linjan hymyilivät kuin se Hangon kuulu keksi, ja olin huomaavinani myös jotakin sisäpiirihymyilyä Silvennoisen ja komppiryhmän kesken. Soittiko rumpali ehkä (muka) liikaa? Sehän se on aina, se. Jos keppimiehiltä kysytään. Minkäs teet, kun meno maistuu ja yleisö hurraa! Are You Ready, kysyi Pepe seuraavassa kappaleessa.
Tässä kohtaa esiteltiin lavalla olijat, ja nimenomaan myös komppiryhmä. Ahlqvistin kitaravahvistin alkoi pätkiä, eikä mies ottanut vaarin Lindholmin kehoituksesta antaa sille nyrkkiä. Hupaisaa oli kuulla, että myös hänen vahvistimensa oli tehnyt saman, viikko aiemmin: ”Soitetaan niin lujaa, että vehkeet hajoo”. Kuultiin rotevaa kolmen kitaran stemmaa. Encore!
Lyhyiden, mutta äänekkäiden aplodien saattamana saatiin konkarit lavalle vielä Sweet Home Chicagon ajaksi. Tämä tietysti laulettiin niin, että kaupungin nimi oli Forssa. Pakko sanoa. Kaksi kolmen vartin virkistävän kirjavaa blues-rupeamaa, Suomen kärkitekijöiltä. Kova veto, hyvä suoritus. Kylläpä oli keikka!
