Nayteikkuna

Täydellinen ilta Sirppiliiterissä –J. Karjalainen, Kulttuuritalo 30.11.2018

Hetkessä 1400-paikkaisen Kulttuuritalon loppuun myynyt J. Karjalainen nauttii järkähtämättömästä kansansuosiosta. Yleisön ikäjakauma kertoi myös jatkumosta, ettei kyse ole vain mistään nostalgia-artistista. Paikalla näkyi niin kolmikymppisiä pariskuntia kuin niitä, jotka ovat todennäköisesti seuranneet Karjalaisen uraa aina Mustien lasien ajoilta 80-luvun alusta asti.


Edellisen kiertueen taustakankaana toiminut itämainen matto oli vaihtunut levynkannesta tutuksi kuvaksi Bevatron hiukkaskiihdyttimestä. Siinä oleva kellotaulu näytti puolen yön lähestyvän. Kertoiko se levyn öisistä tunnelmista vai oliko se kenties viittaus ihmiskunnan tilaan? Sininen hehku kuitenkin viritti mystisiin tunnelmiin. Maestron astellessa lavalle tyylikkäissä prässihousuissaan ja nahkakengissään, polkaisi bändi käyntiin uuden levyn nimikappaleen, Sä kuljetat mua. Hopeanharmaat, olkapäille ulottuvat hiukset korostivat 61-vuotiaan laulajan charmanttia olemusta. Kokonaisuuteen täydellisesti sopiva musta akustinen kitara korosti ylevää tunnelmaa ikihongasta, jonka klangi vain paranee vuosi vuodelta. Ilta todisti vaikutelman oikeaksi.

 

 

Karjalainen on eittämätön keskushahmo, mutta on yhtyeen jokainen jäsen niin ikään korvaamaton palanen viisikkoa. Rytmiryhmä Janne Haavisto – Tom Nyman piti junan käynnissä jäätävällä tarkkuudella ja svengillä. Haaviston työskentely on energisyydessään aina yhtä hauskaa katsottavaa. Nyman seisoi Ampeginsa edessä majesteetillisesti tontiltaan juuri poistumatta . Energia kuitenkin välittyi. Varjoissa tanssahdellen hän oli – jazzbasso oikealla olkapäällä roikkuen – kuin hetkeään odottava tarkka-ampuja. Toisinaan spotissaan välähtäen, kuten Tule kesäyön bassosoolon ajan. Biisin lopuksi myös Karjalainen esitteli huuliharpistin taitojaan maukkaalla soolollaan, jossa oli tyyliä ja rytmistä nasevuutta.

Lavan oikeassa reunassa Pekka Gröhn väritti biiseihin sävyjä laajalla paletilla, milloin Hammondilla, pianolla tai Moogilla. Gunpowder Cha Cha -kappaleen elokuvallinen toteutus onkin pitkälti Gröhnin näpeissä. Ainoana taustalaulajana hänen falsettinsa oli tärkeä osa kokonaisuutta. Se tuki loistavasti solistin ääntä, joka oli miksattu kaiken ylle. Sitä kuunnellessa mietin, kuinka taitava tulkitsija Karjalainen onkaan. Pienikin epäröinti olisi tuhonnut illuusion. Laulu oli rytmisesti tarkkaa ja vireessä. Jokainen mielenliikahdus kuului ja välittyi. Sanoista sai täydellisesti selvää – mitä voidaan pitää Kultsan tapaisessa kaikusalissa melkoisena saavutuksena. Tästä kuuluu tietenkin kiitos myös miksaaja Roope Palomäelle.

Vinyylin verran materiaalia soljui biisistä toiseen. Terve, Sirkka Lautamies on osoittautunut albumin puhutuimmaksi biisiksi, eikä syyttä! Kappaleen tenho lumosi nytkin. Biisi on koko Karjalaisen mittavassa tuotannossakin aivan kärkipäässä.

Sen jälkeen irroteltiin vielä parin biisin verran ennen puoliaikaa. Neuvo van Han jäi levyllä hieman viimeistellympien sävellysten varjoon, mutta livenä rokkipläjäytys toimi juuri niin hyvin kuin ounastelinkin. Koko illan ajan merkittävässä roolissa ollut, Karjalaisen oikea käsi, kitaristi Mikko Lankinen heitti Chuck Berry -riffit kehiin, jonka jälkeen kuultiin Gröhnin mainiota pianosooloilua. Kyllä tämä bändi vanhan rock’n’rollin taitaa.


Puoliajan jälkeen kuultiin huikaiseva greatest hits -kokoelma, joka viimeistään sinetöi täydellisen illan. Oi mikä ihana ilta, kuten Karjalainen itsekin julisti, ja koko yleisö lauloi täysin rinnoin mukana. Ankkurinappi – ”tää biisi on Helsingistä” –, Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään (Gröhnin soittamalla uudella lopukkeella) tai Telepatiaa olivat kaikki upeita ja vereviä versioita. Se todisti myös hienosti sen, että Jii tulkitsee aina vahvalla läsnäololla niin, että vaikutelma on tuore, juuri nyt ja tässä.

Kun Karjalainen aloitti näppäilemään nailonkielisellä kitaralla tuttua kuviota yhdestä uransa kestohiteistään, Hän, ei voinut kuin ihmetellä taikurin temppuja; tehdä biisi yhdelle yleisimmälle sointukierrolle (C-Am-F-G) ja jättää se ilman kertosäettä. Sen ainokaisen välikkeen yleisö lauloi mukana ja kun Lankinen soitti lopussa biisin tunnistettavan teeman, palkitsi yleisö kitaristin huudoilla ja taputuksilla.
Lankisen ote olikin kautta illan huikean tarkkaa. Tuttu kitarasoundi soi kuulaan tunnistettavana, usein hyvin hienovaraisin elein, kuten Terve, Sirkka Lautamiehessa, missä säkeistöt rakentuvat täysin huiluääniin.

Vastaavia hurmoksellisia hetkiä oli illassa vaikka kuinka ja hittejä piisasi niin, että mestarilla oli varaa jättää Doriksen tai Väinön kaltaisia yhteislauluja soittamatta. Itselleni hienoimmin kolahti tällä kertaa tuoreemmat Stindebinde ja Mennyt mies. Mutta kuten sanottua, taso oli koko konsertin ajan henkeäsalpaava.

Encorena kuultiin vielä Karjalaisen ensisingle, Kolme Cowboyta, jossa Olli Haaviston studiossa ikuistamat ikoniset steel-kitarat korvattiin Lankisen countrylickein. Jälleen sai vain hämmästellä, kuinka tuoreelta tuo tuttu biisi kuulostikaan.


 

02.12.2018
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy