Suuntaamme nyt suoraan eteläiselle pallonpuoliskolle, lämpimään Brasiliaan. Paikallinen supertähti ja moniosaaja Ed Motta (s.1971) on tehnyt äärimmäisen ammattitaitoisen ja monisyisen levyn, nyt englanniksi.
Reilu viisikymppinen heppu on ehtinyt laittaa musiikilliset paperinsa vaikka minkälaiseen järjestykseen sen jälkeen, kun heivasi teininä Kabbalah-bändinsä, jonka solistina lauloi.
Mikään genre ei tunnu olevan miekkoselle vieras: mies ui vapaalla tyylillä rennosti jazzista souliin ja rockiin, funkista klassisen kautta Broadwayn viihdemusiikkiin. On siinä sarkaa mitä kyntää – ja satoakin on saatu, tämä levy mukaan luettuna jo yhteensä 14!
Levy alkaa jousilla, jotka ovat aitoja. Kun levyn moninaisia yksityiskohtia lipukkeesta tarkemmin tutkii, alkaa välittömästi hahmottua perfektionistin ja pedantin persoonan aivoitukset. Jouset – nämäkin – on äänitetty Prahassa, sikäläisten muusikoiden kanssa, kapellimestari Adam Klemensin johdolla.
Aitojen soitinten sakea kirjo jatkuu puhaltimilla, jotka puolestaan, kuten taustalaulut, on taltioitu Pohjois-Amerikassa. Ensinmainitut Detroitissa ja jälkimmäiset (mukana mm. Paulette McWilliams ja Phillip Ingram) Los Angelesissa.
Ai ne pohjat sitten? No ne on saatu talteen toki Brasiliassa.
Musiikki on välillä kieltämättä hyvinkin akateemista, eikä siinä sinänsä ole tietenkään mitään vikaa, ellei paikoitellen nimenomaan juuri se. Materiaali on hengästyttävän kovalla taidolla tehty, mutta ajattelematta edes nyt vaikka klikkiä tai kvantisointia…
Kyllä musiikin pitää olla myös hauskaa ja hengittää, luonnollisesti.
Levy, tai siis CD, joka kaiken lisäksi myös näyttää muuten vinyyliltä, on onneksemme siis monipuolinen.
Jomotus ohimoilla alkaa helpottaa kummasti vaikka kappaleiden Gaslighting Nancy tai Shot in The Park, kohdalla. Ne muistuttavat, jälkimmäinen näistä enemmän, Steely Danin tai Donald Fagenin edesottamuksia. Sellaista iisiä, takakenotavaraa, jos ymmärrätte. Svengin veto on kova, ei siitä pääse mihinkään.
Monessa kappaleessa on laulun taustalla edustettuna yhden sortin soitin. Vaivaisen minuutin kestävässä Buddy Longwayssa se on kitara ja dobro, ja veto voisi hyvinkin olla puhdasta jenkkijuurevaa. Of Good Strainia taas säestää piano ja urku. Näissä heti myös lyriikat nousevat esiin, mutta kun en ole kirjallisuusterapeutti, jätän niiden tulkinnat viisaammille.
Ottaapa tämä Ed myös isännän tonttia laulelmallisesssa levyn päätöskappaleessa Confrere´s Exile, jossa säestää itseään Multivox bassolla ja pianolla.
Aiemmin mainittuja viihdesävyjä Broadwayn suunnalta edustaa Tolerance On High Street, jossa makustelee bassosoolossa Alberto Continentino sekä maukkaan orgaanisessa rumpuhetkessä Tutty Moreno. Muutoin levyn rumpuosuuksista huolehtii Sergio Melo.
Ja aivan kuin tilauksesta, nimenomaan Riffin lukijoille… Jos jonkin toisen levyn lipukkeessa on yhtä yksityiskohtaisesti lueteltu millä mikrofoneilla, etuvahvistimilla, kuulokkeilla ja niin edelleen asiat on tehty, niin hyvä. Näin se tällä tasolla kyllä sitten pitääkin tehdä. On sitten mitä ihmetellä, yhä uudestaan ja uudestaan, varsinaisen musiikin kuuntelun lomassa.
Ai tuo se ekvalisaattori on… Olikin mielessä juuri nimenomaan tämä kompressori…
Ed Motta: Behind The Tea Chronicles (Dwitza Music, 2023)
