Nayteikkuna

Ajatuksia musiikkikulttuurien eroista

Ensimmäinen kysymys on, mitä tarkoittaa sana musiikkikulttuuri? Se on varmasti hyvin laaja-alainen käsite, ja voisin ajatella sen sisältävän ajatuksia siitä minkälaisia ilmiöitä tietyn alueen musiikkielämä pitää sisällään, millainen on musiikkialan vuorovaikutus muun ympäröivän maailman kanssa, mitä arvostetaan, mitä pidetään normaalina tai erikoisena, mikä on suosittua ja niin edelleen. Läheisesti kysymys liittyy myös siihen minkälaisia tuntemuksia, tai suhtautumistapoja ihmisillä on musiikkiin.

Aiheesta voisi kirjoittaa epäilemättä kirjan, mutta koetan tarkastella havaitsemiani eroavaisuuksia ja samanlaisuuksia omien kokemusteni kautta lyhyemmin ja hyvin vapaamuotoisesti.

Aloitetaan siitä, että täällä Keski-Euroopassa on ihmisiä yli 50 kertainen määrä Suomeen verrattuna, ja sen vuoksi yleisöäkin on valtavasti enemmän. Salit ovatkin monesti suurempia, ja konserttien yms. tapahtumien budjetit liikkuvat isommissa summissa kuin Suomessa. Suosituimmilla artisteilla esimerkiksi Ranskassa on mahdollisuus tehdä noin 100 keikkaa vuodessa 3 000–5 000 ihmisen katsomoille. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että myös muusikoiden tienestit voivat olla parempia kuin Suomessa ja parhaat muusikot ansaitsevatkin täällä huippupalkkoja.
Toisaalta kilpailukin on kovempaa, ja sekä nopeus- että laatuvaatimukset korostuvat, kun asiat tehdään tehokkuutta maksimoiden. Suomalaisena muusikkona olen tottunut arvostamaan tuollaista hieman rauhallisempaa ”tehokasta” työtahtia, mutta täällä tempo on usein hyvin nopea ja tilanteet ja työtehtävät saattavat muuttua hetkessä. Myös kansainvälisiä työtehtäviä osuu kohdalle useammin, jotkut vievät jopa ympäri maailman.

Monesti työpäivien mitta kiinnittää täällä huomiota. Liikkeelle lähdetään usein aamukuudelta ja työt jatkuvat seuraavan aamuun, neljään tai viiteen (kun matkatkin huomioidaan). Sitten parin tunnin nokoset ja taas menoksi. Muusikot tuntuvat täällä pitävän tuollaista päiväohjelmaa ”normaalina”, mutta suomalaista se voi hieman vierastuttaa.
Keikoilla saatetaan vetää myös ylipitkiä soittosettejä ja muistan Hollannissa soittaneeni ja polkeneeni wahia kerran yhteen menoon neljä tuntia ja kymmenen minuuttia. Tauolla tuumailin setin olleen ”melko” pitkän, mutta kollegat pitivät sitä vielä varsin normaalin mittaisena… Korvaus touhusta oli kyllä asiallinen.
Primavista-nuotinlukutaidot ovat nekin täällä arvossaan ja kokemuksieni mukaan uskoisin belgialaisten olevan hommassa maailman kärkiluokkaa. Usein kaupallisissa työtehtävissä lähes kaikki on kirjoitettu sooloja myöten ja improvisatorista liikkumatilaa on niukasti.

Myös musiikkityyleissä on paljon eroa maakohtaisesti. Hollanti esimerkiksi on hyvin amerikkalaishenkinen, ja siellä halutaan lähestulkoon aina kuulla jenkkityylistä listamusaa, yleisön keski-iästä riippumatta. Siellä 70-vuotias ravintola-asiakas voi myös aivan hyvin pukeutua ja tanssia 20-vuotiaiden seassa identtisesti, sillä koko kulttuuri on muutenkin hyvin tolerantti ja laajakatseinen.
Ranskalaiset taas ovat hyvin sitoutuneita ranskankieliseen, omaperäiseen musiikkityyliinsä ja perinteistä chanson-meininkiä, flamencoa yms. välimerellistä, tai kauempaa siirtomaista kotoisin olevaa vaikutetta esiintyy runsaasti myös popmusiikissa. CFreelancerina olen joutunut ajoittain klassisen tai flamenco-kitaran sävyttämien työtehtävien eteen, ja havainnut ilmaisuni näissä tyyleissä toisinaan vajavaiseksi – kyseisiä soittotaitoja kun kysellään Suomessa ammattimuusikolta verraten harvakseltaan. Suomalaisen ja ranskalaisen musiikkikulttuurin on sanottu olevan Euroopan omaperäisimpiä ja kokemusteni mukaan uskon sen olevan totta.

Iso väestöpohja johtaa myös siihen, että marginaalisemmillekin musiikkityyleille löytyy paremmin kuulijakuntaa. Jazz-muusikkona olen yllättynyt siitä, miten pienemmilläkin paikkakunnilla yleisöä tuntuu aina riittävän konsertteihin, ja katsomot ovat miltei poikkeuksetta täynnä.
Noin ylisummaan jazz on täällä ikään kuin sellainen jokapäiväinen ”normaali” asia. Ihmiset tulevat todella kuuntelemaan ja ovat pääsääntöisesti hiljaa koko konsertin ajan. Lontoossa törmäsin jazz-klubilla jopa pöytäkortteihin, joissa luki: ”Asiakkaita muistutetaan siitä, että heidän on oltava HILJAA, kun muusikot esiintyvät. Jos ongelmia esiintyy, ottakaa yhteys välittömästi henkilökuntaan”. Tässä olisi opittavaa suomalaisilla, kun muistelee yleisön äänekästä käyttäytymistä esimerksi eräissä konserteissa mm. Porin Jazzeilla.
Suomessa monesti jazz-yleisöä on paikallisissa konserteissa melkoisen vähän ja tämän tästä ongelmia aiheuttaa myös suomalainen anniskelukulttuuri. Keski-Euroopassa lasillinen tai kaksi olutta taikka viiniä on riittävä määrä konsertin kuulijalle.

Täällä järjestetään myös erilaisia jamitilaisuuksia paljon ja tämä on tärkeää jazz-soiton rutiinin synnylle. Olen huomannut jamien muodostuvan esim. Brysselissä ja Pariisissa eräänlaiseksi käytännön korkeakouluksi: musiikkioppilaitosten ulkopuolella elää ja toimii jazz-muusikoiden vertaisryhmä, jonka taidot korreloivat maan huippusoittajien tasoon. Suomessa uskon parhaiden jazz-soittajien olevan paljon tekemisissä oppilaitosten kanssa, mutta kokemukseni mukaan Suomesta puuttuu tuollainen koulujen ulkopuolinen, käytännön elämän huippujen vertaisryhmä. Ehkä jo siitä syystä, että jazz-perinteemme on lyhyempi ja yleisöä on vähemmän.
Olen iloinen siitä, että täällä Keski-Euroopassa olenkin päässyt kiinni myös määrällisesti huomattavan tiiviiseen live-keikkailuun. Jazz-konsertit ja jamien housebandissä soittaminen mukaan lukien esiintymisiä minulle on kertynyt noin 100 keikkaa per vuosi melko helpostikin. Uskoisin, että tällaisiin määriin pääseminen olisi ollut hankalaa Suomessa ja pidänkin näitä saamiani kokemuksia tällä alueella erittäin arvokkaina.


Oheinen teksti on julkaistu alunperin Kari Antilan vakiopalstalla "Muusikkona maailmalla", Riffi-lehden painetussa numerossa 1/2007.
Karin tuoreet kuulumiset löydät aina uusimmasta painetusta Riffi-lehdestä.

 

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan.

Aiemmin julkaistuja irtonumeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

Lehden digitaalinen versio on ostettavissa Lehtiluukkupalvelusta

Lehden voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 

13.04.2014
|
Kari Antila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy