Nayteikkuna

Pariisin Olympiassa

Useimmille Suomalaisille tuo Ranskan kuuluisin konserttisali ei varmaan suurempia mielleyhtymiä herätä. Tuolla Pariisin keskustassa sijaitsevalla konserttisalilla on kuitenkin Keski-Euroopassa oma erityinen maineensa. Olympia avattiin jo vuonna 1888 ja siitä lähtien sali on nähnyt suurimman osan maailman tunnetuimmista artisteista. Niin Beatles, Rolling Stones kuin Edith Piaf ovat esiintyneet täällä vain muutamia nimiä mainitakseni.

Minulle avautui mahdollisuus työskennellä tuossa kyseisessä paikassa, kun Ranskan suosituimpiin laulajiin kuuluva Frank Michael järjesti neljän konsertin sarjan Olympiassa 2006. Kyseessä oli erityisshow ja sen vuoksi mukaan orkesteriin oli palkattu kahdeksanhenkinen jousisto (nämä naispuoliset henkilöt oli valittu orkesteriin kuulemma myös valokuvien perusteella soittotaitojen lisäksi…), kolmihenkinen torvisektio ja yksi freelance-kitaristi. Nämä siis normaalin kahdeksanmiehisen vakiokokoonpanon lisäksi. Kitaristien tehtävänä oli tuottaa akustista teräs- ja nylonkielisten soundia, mandoliinia, erilaisia säröjä, jne. joten soitinrepertuaarimme oli hyvin laaja.
Minut oli mukaan suositellut Gentin konservatoriossa opettajananikin toiminut Peter Verbraken, joka hoiti orkesterissa vakiokitaristin paikkaa. Toimin siis hänen työparinaan.

Kaksipäiväisen harjoitusrupeaman päätteeksi matka jatkui siis kohti Pariisia ja bussimme ajettiin ydinkeskustassa sijaitsevan konserttisalin maanalaisiin, pienen jalkapallokentän kokoisiin parkkihalleihin. Tuolta tavara ja muusikot siirtyivät hisseillä rakennuskompleksin ylempiin pukuhuonetiloihin. Käytäviä ja pukuhuoneita oli tuossa rakennuksessa riittämiin ja ihmisiä oli kaikenaikaa menossa eri suuntiin. Pukuhuoneaulassa oli myös oma tuollainen tarjoiluhenkilökunnalla varustettu pieni pub-ravintola, joka siis toimi vain esiintyjien ja henkilökunnan tarpeita varten ympäri vuorokauden tuollaisena ”hermokeskuksena”.

Soundcheckin jälkeen me siirryimme vastaanottamaan hotellihuoneitamme blvd de capucinesille. Tuossa yhteydessä todettiin, että kaikille muille muusikoille oli tarjolla yhden hengen huone, mutta minun nimeni puuttui listalta. Niinpä tietenkin. No Herra Verbraken lupautui ystävällisesti majoittamaan minut kanssaan samaan huoneeseen, jossa oli tietenkin parivuode. Niinpä minusta tuli ensimmäinen hänen kitaraoppilaistaan, joka on nukkunut hänen kanssaan samassa sängyssä!

Konsertit sujuivat mukavasti, ja teimme Peterin kanssa pitkää päivää vaihtaen soittimia hiki hatussa: kitaroita ja vahvistimia meillä oli todellakin noin pakettiautollinen mukana. Niinpä oli mukavaa, että meitä varten mukana miehistössä oli myös kitarateknikko, joka vaihtoi kieliä ja viritti ja kantoi soittimia lavalle toivomustemme mukaan – tästähän sitä lapsena unelmoidaan?

Herra Verbrakenin ammattitaitoista työskentelyä oli mielenkiintoista seurata, ja selväksi tuli, että hän kyllä taitaa tuollaisen kaupallisen musiikin soiton tasolla, jota ei tarvitse hävetä. Erityisesti tuollainen monipuolisuus akustisten soittimien hallinnassa oli huippuluokkaa, ja näin ollen minulle jäivät usein tehtäväksi nuo särösoolokitaroinnit (särösoundini pärjäsivät vertailussa hyvin, ja Peter tuntui olevan ilmeisen kiinnostunut pedaaleistani ja vahvistimistani, ja vaikutti vähintäänkin tyytyväiseltä soundeihini).
Peterin osalta on sanottava, että hänen nuotinlukutaitonsa olivat ilmiömäiset. Noin tarkkaa dynaamisten, ym. asioiden lukutaitoa en ole kenelläkään aikaisemmin nähnyt. Peter totesikin, että hänen osaltaan harjoitukset eivät paranna mitään, joten hän jättäisi mieluiten harjoitukset väliin ja tulisi suoraan keikalle!

Jutustelimme myös nylonkielisen kitaran soittamisesta, ja ilmeiseksi minulle tuli, että mikäli Ranskassa mielii päästä kaupallisin töihin käsiksi enemmälti, on klassinen kitara oltava myös vähintäänkin tyydyttävästi hanskassa. Valittelin Peterille, että Suomessa en ole tottunut kovinkaan usein soittamaan akustisella nylonkielisellä duettoja laulajan kanssa, 4 000 ihmisen edessä ja ison PA:n läpi. Peter totesi, että hänen pahin hommansa tuossa suhteessa oli soittaa ensi näkemältä klassista kitaraa soolona 40 000 ihmisen edessä Japanissa. Ja juuri vaihtaminen sähkökitararevittelyst≠ä tuollaiseen täysin toisenlaiseen klassiseen akustiseen tunnelmaan kesken konsertin oli ollut hänen mielestään se pahin koetin kivi, ei se prima vista -asia niinkään! Pyörittelin hiljaisena päätäni.

Konsertit saatiin kunnialla soitettua, ja sunnuntaina oli aika palata Pariisista Belgiaan. Olin saanut roppakaupalla uutta kokemusta, ja kyllä täytyy sanoa, että visiitti Olympiaan jäi mieleeni tuollaisena erityisenä muistona soittamistani keikoista.
Yksityiskohtana haluaisin vielä mainita Peter Verbrakenin kuorsaustaidot, jotka mielestäni olivat myöskin ilmiömäistä luokkaa (nuotinluvun lisäksi). Vastaavaa meteliä en ole elämässäni ikinä ennen kuullut.

Terveisin
Kari Antila


Oheinen teksti on julkaistu alunperin Kari Antilan vakiopalstalla "Muusikkona maailmalla", Riffi-lehden painetussa numerossa 6/2007.

Karin tuoreet kuulumiset löydät aina uusimmasta painetusta Riffi-lehdestä.
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan.

Aiemmin julkaistuja irtonumeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta

Lehden voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
 

23.03.2014
|
Kari Antila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy