Nayteikkuna

Teatterimuusikon työtä belgialaisittain

Päätin tällä kerralla palailla taas keikkamuisteloihin täällä Keski-Euroopassa. Jazzin ja kaupallisemman musiikin keikkareissuista olen kertoillut jo monissa kolumneissa ja niiden mukana onkin kuljettu eri puolilla Eurooppaa. Tällä kerralla kerron työkokemuksestani teatterimuusikkona täällä Belgiassa.

Joitakin vuosia sitten minulla oli mahdollisuus tehdä kahden kuukauden ajan tätä erästä muusikontyön erikoisosa-aluetta. Suomesta minulla ei varsinaisesti ole kyseisestä työstä kokemusta, joten kulttuurieroja työn suhteen en osaa verrata.
Teatteri sijaitsi Belgian rannikolla, auringonottopaikkana ja lomailukohteena tunnetussa Blankenbergen kaupungissa. Kaupungissa toimii myös jo legendaariseksi muodostunut musiikkiteatteriravintola Witte Paard (Valkoinen Hevonen). Yhteen näytökseen mahtuu n. 700 asiakasta ja paikat ovat kolmessa kerroksessa esiintymislavan ympärillä. Ravintolan erikoisuutena ovat jopa kolmen litran vetoiset olutkolpakot ja tuollainen saksalais/tirolilainen tunnelma.

Show:ta on paikassa vedetty jo kymmeniä vuosia ja se on usein myös teatterin ohjaajalle stressaava paikka, koska yleisömenestys on ollut aina valtaisa. Uusien ohjaajien on aina ensimmäisenä kiinnitysvuotenaan lunastettava lupaukset ja päästävä edellisten vuosien katsojamääriin, muuten ei jatkovuosia ole tiedossa… Tämän saavat usein myös näyttelijät, muusikot ja tanssijat kokea nahoissaan. Stressi ja tulospaine olikin ensimmäinen asia, jonka huomasin olevan osa tätä 50 keikan kiinnitystäni.

Jo keväällä aloitimme harjoittelun siinä muodossa, että parissa sessiossa saimme primavistana luettavaksi noin 40 tuotantoon kuuluvaa musiikkikappaletta, jotka sitten siinä samassa äänitettiin näyttelijöiden harjoitusnauhoiksi. Vauhti oli aikamoinen, ja lähes kaikki kitaralla soitettava materiaali oli kirjoitettu ”nuotista nuottiin” Hyvää nuotinlukutaitoa siis kysyttiin eritoten show:n alkuvaiheessa.

Heinäkuussa alkoivat varsinaiset harjoitukset ja viikon kestäneissä sessioissa viilailtiin show:ta usein pikkutunneille. Esityksen juoni kertoi musiikkisirkukseen eksyneestä pojasta ja näin sketsit, lauluesitykset, akrobatia yms. saatiin luontevasti nivottua musiikkipitoiseksi teatteriksi.
Ensimmäistä kertaa elämässäni sain myös seurata läheltä miten uskomattoman ammattitaidon todelliset sirkusakrobaatit omaavat. Ravintolapöytien yläpuolelle oli rakennettu oikea trapetsi, johon akrobaatit kiipesivät vuorollaan päätähuimaaviin esityksiin. Minun oli myös soitettava instrumentaalisoolo jonka aikana tanskalainen trapetsitaiteilijatyttö lakanassa roikkuen uhmasi painovoimaa. Tuossa kohtaa kävi myös selväksi, että tuo soolo oli soitettava kellon tarkkuudella, koska akrobaatin liikkeet tahdittuivat sooloni mukaan. Piti siis soittaa nuo soolot antaumuksella joka päivä, täsmälleen samalla tavalla. Improvisaatioon ei ole varaa – pahimmassa tapauksessa akrobaatin keskittyminen voisi häiriytyä eikä putoaminen viidestä metristä olisi leikin asia…

Kaikki muusikot työskentelivät korvamonitorien varassa, ja jokaisella oli myös käytössään oma henkilökohtainen mikseri, jolla kaikkien instrumenttien äänenvoimakkuutta pystyi miksaamaan omiin korviin sopivaksi.
Oman värinsä työhön toi myös äärimmäisen pieni orkesterilava, jossa kaikki muusikot vahvistimineen ja soittimineen olivat kuin sillit suolassa. Soittajilla oli myös puvut, (tyyliä armeijan soittokunta), joita piti pitää tuo miltei 2,5-tuntinen show päällä. Heinäkuussa kyseisenä vuonna lämpötilat olivat usean viikon ajan yli kolmenkymmenen asteen ja huonosti ilmastoidussa ravintolassa lämpötila oli ajoittain tukahduttava. Soittajien lava liikkui viiden metrin korkuisella takaseinällä ylös alas esityksen lomassa ja usein tuolla katonrajassa olessamme oli lämpötila reippaasti yli 50 asteen. Huh…

Oma erityisalueensa oli myös eri kappaleissa tarvittavat kitaran sointivärit. Mukana oli ABBA-musikaalin potpourria, jossa kaikki kappaleet alkoivat erilaisilla kitarasärömelodioilla ja eräässä kohdassa taas edellisen kappaleen viimeisen nuotin jälkeen oli välittömästi aloitettava akustisella kitaralla duetto laulajan kanssa avoimilla kielillä ja Db-duurissa?! Tuossa kohtaa päädyttiin siihen, että minulla oli oma metronomi lavalla valolla varustettuna, ja poimin siitä uuden tempon. Sähkökitara oli heitettävä selkäpuolelle ja etupuolella odotti akustinen kitara valmiiksi capolla varustettuna ja viritettynä – muuten ei olisi homma toiminut. Kekseliäisyyttä ja joustavuutta kysyttiin soittajilta tuossa esityksessä paljon. Minun oli myös alussa pidettävä omaa yksilötreeniä, jotta ehdin tanssia kaikkien efektipedaalien päällä ja napsia oikean kitaran käteen oikeaan aikaan.
Vahvistimena käytin '80-luvun alun Fender Super Champia ja kitarana G&L Asat Classicia. Pedalboardissa oli vanhan Lexicon LXP-5:n ja midipedaalin lisäksi mm. originaali Rat-särö, Okko Diablo -särö, Buddan Wah, Voodoolabin Tremolo ja Baby Pink Booster sekä Line6-delay. Koko signaali kulki sitten Koch:n keinokuorman/kaiutinsimulaattorin kautta miksauspöytään. Akustisena palveli Gibsonin vanha Chet Atkins SST suoraan linjaan soitettuna. Jälkeenpäin ajatellen voisin suositella tällaiseen työhän jotakin mallintavaa vahvistinta efekteineen helpon editoinnin takia. Toisaalta vintage-henkinen settini sai kyllä paljon kiitosta hyvistä soundeista vaikkakin pedaalien polkeminen aiheutti ajoittain pienoista hermopainetta.

Kaiken kaikkiaan tämä musiikkiteatterishown soitto oli yllättävän stressaavaa yllämainittujen virittelyjen ym. takia. Tuollaista staminaa ja kestävyyttä tarvittiin paljon, jottei ote herpaantunut kesän aikana. Toisaalta pesti oli myös antoisa kaikkine uusine kokemuksineen. Ja samalla kurkistus sirkustaiteilijoiden arkeen, jota tavallinen pulliainen harvoin pääsee läheltä näkemään. Mukavaa oli sekin, että kahteen kuukauteen ei tarvinnut roudata, ja kotiin pääsi lähtemään aina jo puolilta öin. Kaikki esiintyjät ja laulajat olivat myös Belgian parhaimmistoa omalla alallaan. Tuona vuonna shown ohjannut Jan Van Dyke oli ansainnut kannuksiaan aikaisemmin mm. Pariisin Moulin Rougessa ja Las Vegasissa.

Kokemisen arvoinen kesä!


Terveisin,
Kari Antila

Oheinen teksti on julkaistu alunperin Kari Antilan vakiopalstalla "Muusikkona maailmalla", Riffi-lehden painetussa numerossa 2/2009.

Vaikuttiko juttu kiinnostavalta? Karin tuoreet kuulumiset löydät painetusta Riffi-lehdestä.

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta

09.03.2014
|
Kari Antila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy