Nayteikkuna

Keikalle kauas…

Kaikki muusikot ovat olleet samassa tilanteessa varmasti monesti elämässään. Ollaan lähdössä keikalle kauemmaksi ja yritetään laskeskella matkaan tarvittavaa aikaa, liikennettä ja pelivaraa aikatauluun. Lopulta tulee kiire ja stressi painaa päälle. Tuttua eikö?

Tässäpä EU-muusikon versio aiheesta. Kaikkein pisin ja ikimuistoisin keikkamatka jonka olen ikinä kokenut tapahtui muutama vuosi sitten, kun olin luvannut soittaa hääkeikan eräänä kesäisenä lauantaina Suomen Turussa. Olin tulossa keikalle Strasbourgista Ranskasta, jossa olin vanhan luokkatoverini luona viettämässä pientä kesälomatynkää ensimmäisen Belgiassa olovuoteni jälkeen, ennen kesäistä Suomen työperiodia.
Päivät olivat kuluneet mukavasti aurinkoisessa Strasbourgissa, ja lykkäsin lähtöaikaa edeltävään torstai-iltapäivään kello yhteen ja ajattelin ajaa tuon pitkän matkan Tallinnaan yhdellä rupeamalla. Matkaa oli 2 400 km ja arvioni oli 25  tuntia ajoa nopeita autobaanoja myöten, perjantai-illaksi Suomen puolelle lautalla nukkumaan ja lauantaina keikalle…

Torstaina kello 13.30 matkaan siis. Ensin rajan yli Saksan puolelle autobaanalle ja mittari näyttää  tuota pikaa nopeutta 140 km/h – kyllä Saksassa kilometrit taittuvat!
Torstai kello 14.30, pahus: liikenne alkaa takkuilla ruuhkaa ja nopeus tipahtaa 80 kilometriin tunnissa. No eiköhän tämä tästä?
Kello 16.00 istun paikallani ja verryttelen kroppaani kävelemällä rinkiä soittokamoja täynnä olevan autoni ympäri – keskellä autobaanaa. Liikenne ei liiku mihinkään. Rekkoja seisoo silmänkantamattomiin paikoillaan moottoritiellä. Saksan autobaanat vetäisivät, jossei olisi näin paljoa liikennettä ja tietöitä. Tätäkö on tämän päivän Eurooppa? Kaikki sujuisi, jos…
Kello 21.00 olen vasta Erfurtissa, noin 450 km ja 8 tuntia ajoa takana. Vauhti ei ole ollut päätähuimaavaa. Se Saksan autobaanojen vauhdista siis. Olen kumminkin toiveikas: Puolassa varmaan liikenne kulkee yöllä rivakammin… Huoltoasemalta jonotan Puolan ja Baltian maiden kartat ja viisi purkkia Redbullia.
Perjantaina kello 02.00 totuus alkaa paljastua: ollaan Puolan puolella vähän matkaa ja samat Saksassa näkemäni rekat ovat nyt ajelemassa Wroclawta kohti junakiskoja muistuttavalla kuoppaisella moottoritiellä. Toinen kaista on tietenkin suljettu tietöiden vuoksi ja ohittaminen on täysin mahdotonta.
1 450 kilometriä vielä edessä, ensimmäiset Redbullit on hörpätty ja alkaa tuntua, että Suomessa ei olla perjantai-iltana.
Kello 05.00 Aamu valkenee ja olen matkalla Varsovaan jossain Pjotrkow Trybunalskin tienoilla. Tie on muuttunut normaaliksi kapeaksi maantieksi ja ohitan vihdoin Saksassa saalistamani rekan ylämäessä. Ylitän mäen 120 km/h lasissa ja edessä onkin sulkeutuva junatasoristeys. Autot alkavat jarruttaa aamukasteisella tiellä ja yrittävät väistellä toisiaan liukuessaan holtittomasti pitkin tietä. Kuin ihmeen kaupalla kukaan ei törmää toisiinsa ja autoilijat keräilevät hölmistyneenä nyrkkiä puiden autoissaan jäseniään. Minä huomaan syliini lentäneen Tom Anderson stratocasterin koteloineen, mutta en jää virittelemään kitarasooloja naapuriautojen kuskeille, vaan polkaisen kaasun pohjaan – henki ei keltään lähtenyt ja nyt on kiire hääkeikalle Suomeen.
Perjantaiaamuna kello 8.00 totean edenneeni kuudessa tunnissa noin 400 km, ja löydän itseni täysin eksyksissä 2,5 miljoonan töihin pyrkivän puolalaisen joukosta, apuna Varsovan aamuruuhkassa on pelikortin kokoinen kaupungin kartta. Kehätietä ei Varsovassa ole ja liikenneopasteista ei selviä hiukkaakaan mistä keskusta löytyisi – nehän ovat tietenkin puolankielisiä. No vanhojen intiaanitapojen mukaan on pysähdyttävä kerrostaloalueelle ja noustava korkealle kalliolle jalkaisin tähystämään. Ehkäpä sieltä näkyy jotain pilvenpiirtäjiä tms. josta voisi lokatisoida ydinkeskustan ja kartassa näkyvän joen, jonka poÚhjoispuolella Suomi sijaitsee… Nyt tuntuu siltä, että sitä pelimannihenkeä aletaan todella kysellä!
Perjantaina 9.30 tähystykseni on tuottanut tulosta, pilvenpiirtäjät on paikannettu, joki löytynyt ja ylitetty, ja nokkavainulla ollaan löydetty tie Bialystokia kohden. Päätän soittaa Suomeen bändikavereille ja kertoa, että perjantai-illalla tuskin treenataan ja kyselen, löytyisiköhän joltakin halvalla kompassi seuraavaa reissua varten.

Tuntia myöhemmin päätän lopenuupuneena vielä oikaista ja ajan pikkutietä Lomzan kautta kohti Liettuaa. No niin, varsinainen Siperia alkoikin tästä ja lisäksi alkaa sataa. Ajan kapeaa kuraista hiekkatietä, jossa on tuollaisia suurinpiirtein 30-senttisiä, syviä kuoppia. Lada Nivat ja pienet polskifiatit ovat ravasta ruskeina. Liikenne pysähtyy peltotaipaleella laajaan mutalammikkoon, jossa on tietenkin taas tietyö. Pitäisiköhän lyödä niin sanotusti lapio santaan ja jättää Akselin ja Elinan häävalssit vetämättä? Ei, periksi en anna, häihin on ehdittävä!
Perjantaina kello 18.00 takana on 30 ⁄tuntia ajoa ja 2 250 kilometriä. Olen Viron ja Latvian rajalla. Pysähdyn huoltoasemalle ja huomaan peilistä muuttuneeni harmaan kalpeaksi koukun malliseksi haamumuusikoksi. Redbullia on juotu kuusi tölkkiä ja alan miettiä, että vedän ranteeni auki suosiolla, jos joudun vielä ajamaan kilometrinkaan nukkumatta. Ei, sitten en ehdi Suomeen, Tallinnaan on päästävä yöksi, jotta lauantai aamuna pääsen lautalla Suomeen. Ja hääkeikalle yritetään niin kauan, kun henki pihisee! Ikkunat auki, stereot täysille, 20 km ajoa, 10 minuutin hyppy & pomppu- ja itsenruoskintataukoja, kaikki keinot ovat nyt luvallisia.

Puoli kymmeneltä illalla on 33 tuntia ajoa takana, kun saavun Tallinnan satamaan euforisena maammelaulua laulaen! Viking Linen terminaalista lippua ostamaan siis ja koska laiva seisoo yön satamassa, saan hytin yöksi laivasta. Hyvä näin, mutta säännöt sanovat, että auton saa ajaa laivaan vasta aamulla klo 7.00! Niinpä minun on jätettävä autoni Tallinnan satamaan ”vartioidulle” parkkipaikalle. Sinne siis jäävät tuhansien eurojen arvoiset soittokamat. En kumminkaan jaksa enää spekuloida kauhuvisioita Tallinnan mafiasta, vaan painun hyttiini nukkumaan välittömästi.

Lauantaiaamuna kello 7.00 yritän sitten päästä ulos laivasta passintarkastukseen humalaisten ja krapulaisten votkaturistien ohi. Jono on 100 metriä pitkä, eikä minulla kerta kaikkiaan ole aikaa jäädä siihen. Ihmiset alkavat uhkailla minua: jonon päähän pitäis mennä – pyhä Suomalainen periaate! Yritän sanoa, että ”joo, ajoin eilen autoa 2 500 km, auto on parkkialueella, iltapäivällä on hääkeikka Turussa, laiva lähtee, jne.” Tajuan, että humalaisille maihinnousijoille tarinani on jotain ulkoavaruudesta. Päätän, että tappakaa sitten vaikka, mutta menen nyt ekana passintarkastukseen, vaikka henki lähtisi. Ja hengenlähtö oli tosiaan lähellä, mutta jollain kumman tavalla sain takaa-ajajat karistettua kannoiltani. Äkkiä autoon ja autokannelle, välissä vielä yksi edestakainen reissu hyttiin hakemaan rekisteriotetta, joka oli sinne unohtunut ja jota tullivirkailijat penäsivät.
Helsingin päässä tullivirkailija toivottaa minut tervetulleeksi kertomalla , että olen etsintäkuulutettu! Jaahas? Onneksi kyse on vain maksamattomasta rikesakosta ja siitä selviää 120 eurolla…

Lauantaina kello 14.00 pysähdyn Paimiossa Hesburgerille, 30 km päässä Turusta. Lopulta ennen häävalssia ehdin nakata tavarani kämppään ja ottaa nopean suihkun. Sitten häitä soittamaan! Juhlien jälkeen morsiuspari kiitteli kaikkia soittajia mukavasta häämusiikista ”Kiva kun pääsitte tulemaan ja soittamaan häihimme”
Päätin jättää tarinani kertomatta tuossa kohtaa, koska se olisi ollut todennäköisesti liikaa. Halusin kuitenkin jakaa kokemukseni Riffin lukijoiden kanssa, huviksi ja opiksi. Ja jos Muusikkojen Liitto jakaa joskus mitalin muusikon tinkimättömästä ammattietiikasta, niin uskoisin olevani kelvollinen kandidaatti tällä tarinalla.

Terveisin,
Kari Antila


Oheinen teksti on julkaistu alunperin Kari Antilan vakiopalstalla "Muusikkona maailmalla", Riffi-lehden painetussa numerossa 5/2007. Karin tuoreet kuulumiset löydät aina uusimmasta painetusta Riffi-lehdestä.

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan.

Aiemmin julkaistuja irtonumeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta

Lehden voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.

29.03.2014
|
Kari Antila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy