Törmäsin taannoin amerikkalaisen Forbes-lehden artikkeliin, jossa festivaalituottajan posti oli nimetty maailman viidenneksi stressaavimmaksi ammatiksi. Edelle kiilasivat vain sotilas, poliisi, palomies ja lentokapteeni. Mielenkiintoista.
Haastavat deadlinet ja monasti paineen alla työskentely sekä asiakkaiden erilaisiin tarpeisiin vastaaminen korkean stressin tilanteissa on Forbesin mukaan äärimmäisen vaativaa. Onko tosiaan näin ?
Luovuin kaksi vuotta sitten soiton opettamisesta muusikontyön rinnalla ja otin tilalle pestin Laitilan JazzKukko-festivaalin tuottajana. Väitän nyt ymmärtäväni mistä Forbes puhuu.
Tapahtumaa edeltävä vuosi on täynnä erilaisia deadlineja, joihin mennessä tietyt osat festivaalin tuotannosta on saatava valmiiksi. On uskomatonta, miten monenlaisia osa-alueita siinä on otettava huomioon, jotta tapahtuma saadaan pidetyksi. Ja kaiken yllä leijuu tietenkin koko vuoden tuo oleellinen kysymys: saadaanko riittävä määrä asiasta kiinnostunutta yleisöä liikkeelle, jotta myös laskut voidaan maksaa?
Festivaaliohjelman laadinta on keskeinen kysymys. Minkälaista ohjelmaa rakennetaan, jotta tavoitteet saataisiin täytettyä? Kun jazz-festivaaleja on Suomessa lukuisia muitakin, niin miten Laitilan tapahtuma Länsi-Suomessa voisi erottua niiden joukosta ja saada yleisöä paikalle?
Kuinka toteuttaa JazzKukon idea laadukkaasta jazzin ja rytmimusiikin tapahtumasta, joka tarjoaa myös koko perheelle sopivaa ohjelmaa.
Kotimaiset tapahtumat satsaavat pääosin suomalaisiin artisteihin ja vain Pori Jazz, April Jazz ja muutama muu suurempi festivaali tuo ulkomailta merkittävästi esiintyjiä. Tämä näyttää olevan trendi ja tuota trendiä olisi helppo seurata.
Kaupallisempi ohjelma vaikkapa Pori Jazzin tapaan saattaisi miellyttää hyvin laajaa asiakaskuntaa ja toisi väkeä helpommin paikalle, mutta sitten ollaan vaarassa luiskahtaa ulos ”taidefestivaali”-nimikkeen alta. Taidefestivaaleilla on joka tapauksessa aina suuri taloudellinen riski ja koska pelataan ns. ”pehmeillä arvoilla” niin monasti plus-miinus-nolla-tavoite on paras varmistaa jo ennen festivaalia erilaisilla yhteistyö-, tuki- ja avustusrahoilla.
Nämä apurahan anomisprosessit nielevät valtavan määrän aikaa ja valtaosa hakemuksista tulee bumerangina takaisin. Raadollinen totuus on, että festivaaleja ja niiden profiilia, taiteellista sisältöä yms. on äärimmäisen vaikea arvioida objektiivisesti.
Uuden festivaalin onkin hyvin vaikea saada tukea, ja silloin alueen tuntemus sekä henkilökohtaiset verkostot ovat avuksi. Monesti kontaktiverkostot ja apurahan päättäjien henkilökohtaiset suhteet vaikuttavat ainakin jonkin verran siihen, kuka apurahan saa.
Festivaalit saavat usein myös kotikaupungeiltaan jonkinlaista tukea ja tässä vaiheessa festivaalituottajan työhön astuu mukaan politiikka ja henkilökohtaiset poliittiset kontaktit. On käytettävä äärimmäisen paljon aikaa poliittisiin henkilöihin tutustumiseen ja verkostojen hahmottamiseen.
Festivaalituotannon taustalla leijuukin lukemattomia piilorakenteita, linjauksia ja jos jonkinlaista viitekehykseen kuuluvaa ryhmittymää, joita ei ulkopuolinen helposti tule ajatelleeksi.
Tässä kolumnissa en halua edes raapaista festivaalin käytännöntoteutuksen eri osa-alueita, joita sukeutuu budjetin, majoituskysymysten, artistien sopimusten, artistien matkustamisen, artistien ruokkimisen, esiintymispaikkojen tekniikan, lipunmyynnin, mainostuksen, järjestyksenvalvonnan, anniskelun, laskutuksen, erilaisten tapahtumalupien tai vaikkapa niinkin yksinkertaisen asian kuin tarvittavan sähkövirran riittävyyden selvittelyssä… Kaikki ei käy ihan käden käänteessä.
Itselläni on nyt toinen festivaalivuosi tuottajana takana ja tässä vaiheessa täytyy todeta, että opittu on jo paljon. Vaikka nyt tuntuu, että ei ikinä enää, niin parin-kolmen viikon tauko loman merkeissä yleensä helpottaa ja valmistaa mielen siirtymään taas tulevan vuoden tuotantoon.
Forbesin arvio maailman viidenneksi stressaavimmasta ammatista ei tosiaan ole tuulesta temmattu. Vuoden raskaan työtaakan jaksaa kuitenkin parhaiten ihmisten palautteen kautta: festivaaliamme on kehuttu erittäin muusikkoystävälliseksi tapahtumaksi.
Yleisö on kiitellyt jo kaksi vuotta mielikuvituksellista, laadukasta, monipuolista ja kansainvälistä ohjelmaa, joka on kivalla tavalla integroitu vanhan maalaiskaupungin keskustamiljööseen ja kauniiseen Laitilan kirkkopuistoon. Näillä sanoilla jaksaa… Ai niin, hyvä puoli on myös, että tässä työssä jää kumminkin syksyllä taas paljon aikaa kitaransoittoon.
Festivaaliterveisin,
Kari Antila
•••
Tämä kirjoitus julkaistiin aikanaan Riffin printtinumerossa 4/2016, jolloin vakiokolumnistimme Kari Antila oli tuottanut JazzKukko-festivaalia kaksi vuotta. Erityisen ajankohtaiseksi uusintajulkaisun netissä tekee se seikka, että Jazz-Kukosta on tullut perinne, joka jatkuu Laitilassa jälleen ensi viikonloppuna. Tsekkaa tapahtuman ohjelmatiedot edellisen linkin kautta ja suuntaa Laitilaan jameille!
•••
Muusikkona maailmalla on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman jakson löydät aina uusimmaasta painetusta lehdestä… Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 4/2016.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
