Mathias Sandberg lienee yksi ahkerimmin keikkailevia jazz-kitaristeja Suomessa, ellei jopa ahkerin. Myös studiossa on tapahtunut, sillä trionsa kanssa hän on taltioinut kaksi levyllistä kitarajazzia, joka tyyliltään ankkuroituu 1950–60-luvun amerikkalaiseen perinteeseen.
Tavoitin Mathias Sanbergin joulun alla hänen kotikaupungistaan Vaasasta. Syntyjäänkin Sandberg on Pohjanmaan poikia, sillä hän varttui Pietarsaaressa, missä on pitkä kitarahistoria Landolan tehtaan ansiosta, ja tottakai myös Sandberg itse oli kouluikäisenä mainitulla tehtaalla työharjoittelussa. Varsinaisesti kitaransoitto alkoi hänen kohdallaan AC/DC:n innoittamana, mutta oma tyyli löytyi varsin pian.
– Kuuntelin ensin paljon hevimusaa, koska kukaan muu ei tykännyt siitä. Mutta sitten kun kaikki luokkakaveritkin innostuivat hevistä, niin piti löytää taas jotakin omaa. Luin paljon kitaralehtiä, ja niissä aina hevitiluttajat mainitsivat, että jos tämä on vaikeata, niin kuuntelepa vaikka John Coltranea. Sitä kautta kiinnostuin jazzista.
Uudenlainen musiikillinen maailma osoittautui haastavaksi.
– En aluksi ymmärtänyt siitä mitään, mutta se siinä varmaan kiinnostikin. Aloinkin jo kouluikäisenä kuunnella jazzia tosi paljon, koska halusin päästä siihen kiinni samalla tavalla kuin rock- ja blues-musiikkiin. Samoin harjoittelin todella paljon koulunkäynnin ohessa.
Kun Pietarsaaren musiikkiopistossa alkoi pop-jazz-opetus, Mathias Sandberg oli uuden linjan ensimmäisiä oppilaita. Hänen nopeasta kehittymisestään kertoo se, että hyvin pian hän myös toimi koulussa opettajana.
– Pietarsaaressa oli siihen aikaan pula pop- ja jazz-musiikin opettajista, joten 16-vuotiaana aloitin ensin musiikin teorian opettajana, ja sen jälkeen bändi- ja kitaransoiton opettajana.
18-vuotiaana Sandberg osallistui Yhdysvalloissa Berkleen kesäopintoihin, missä häntä opetti legendaarinen Mick Goodrick (1945 – 2022). Tämä kokemus sytytti kipinän päästä uudestaan amerikkalaiseen oppiin.
– Kun olin asunut pari vuotta Vaasassa, hain Manhattan School of Musiciin, sillä halusin oppia kunnolla ihan ”hardcore”-jazzia. Olin tosi onnekas, koska he ottivat vain yhden kitaristin sisään sinä vuonna. Minulla oli tietysti apuraha opintoja varten, ja olin säästänyt keikkaliksoista vielä lisää, mutta siitäkin huolimatta rahat loppuivat kesken.
– Tulin sitten takaisin Vaasaan, ja kävin muutamana vuonna New Yorkissa opiskelemassa yksityisesti lyhyitä aikoja esimerkiksi Jonathan Kreisbergin ja Gilad Hekselmanin johdolla. Usein tein niin, että kävin kuuntelemassa keikkoja, ja sitten kun löysin soittajan, josta tykkäsin, niin kysyin häneltä, että voisinko tulla seuraavana päivänä tunnille. Ja usein ne kyllä ottivat vastaan, Sandberg kertoo opinnoistaan.
Tohtori ja kapteeni
Mathias Sandbergin molemmat soololevyt (The Doctor, The Captain) koostuvat hänen omista sävellyksistään, ja niillä soittavat hänen kanssaan trio-kaverit Zacharias Holmkvist (basso) ja Stefan Brokvist (rummut).
Sandbergin bop-vaikutteisissa kappaleissa on mukavan ”yksinkertaisia” ja tarttuviakin teemoja. Säveltävänsä hän kertoo kuitenkin vain silloin kun on pakko.
– Teen kappaleita, jos kuulen jonkun idean niin vahvasti, että en pääse siitä eroon. Ehkä se tietynlainen yksinkertaisuus on jäänyt mukaan siitä, kun olen kuunnellut ja soittanut perinteistä jazzia niin paljon.
Fuusiota Sandberg ei oman trionsa kanssa soita, vaikka siitäkin on kokemusta.
– Olen sitäkin soittanut, sillä näin aikoinaan Ruotsin tv:stä Mike Sternin keikan Uumajan Jazz-festivaalilta ja innostuin kovasti siitä, miten hyvin hän yhdisti särökitaraa ja jazzia. Mutta New Yorkin opiskeluiden jälkeen olen pitäytynyt vain perinteisemmässä jazzissa, koska aloin ymmärtää, mistä siinä on kysymys.
Sandbergin uudempi soololevy, Abdissa ”Mamba” Assefan miksaama The Captain (2023) äänitettiin liveottoina Vaasan Doo-Bop-klubilla, samoin kuin edeltäjänsäkin.
– Meillä ei ollut budjettia mennä oikeaan studioon. Doo-Bop on pitkään Vaasassa toiminut jazzklubi, jonka toiminnassa olen ollut kauan mukana. Klubin lavalla on tosi hyvä soundi, joten siellä on helppo soittaa. Alex Holm ja Thomas Lindell tekivät äänitykset, ja kappaleista tallennettiin useita ottoja, joista valittiin sitten parhaat levylle. Ja jos tarkkaan kuuntelee, niin huomaa, että siellä sattuu kaikenlaista, mutta tärkeintähän on se, että on hyvä fiilis.
Jazzia kaikelle kansalle
Mathias Sandberg tekee trionsa kanssa varsin paljon keikkoja. Esimerkiksi viime vuonna hänelle kertyi yli sata keikkaa ympäri maata. Erityisen merkille pantavaa on se, että iso osa niistä on ollut paikoissa, jotka eivät ole perinteisiä klubeja, saatikka sitten jazzklubeja.
– Se tässä on vähän tarkoituskin, että viedään jazzia kaikella kansalle. Kaikki eivät asu isoissa kaupungeissa, joten olisi kiva, että pienilläkin paikkakunnilla voisi kuulla tätä musiikkia. Lisäksi jazz-keikoista saa yleensä niin vähän rahaa, että pitää soittaa paljon, jotta pärjää taloudellisesti. Ja itse ihan tykkäänkin siitä, että saan tehdä paljon keikkoja.
Keikkamyyntikin on omissa käsissä.
– Olen tehnyt tätä hommaa niin paljon, että minulle on kertynyt paljon tuttuja ympäri Suomea. Sitä kautta se on mahdollista. Hinnoittelu pitää tietysti tehdä aina paikan mukaan.
Sanberg on soittanut myös ruotsalaisten muusikoiden, kuten urkuri Pierre Swärdin, trumpetisti Peter Asplundin ja kontrabasisti Georg Riedelin kanssa.
– Valitettavasti ne yhteistyökuviot katosivat paljolti koronan takia, mutta toivottavasti saisi pian taas soittaa ulkomailla ja Ruotsissa. Samalla olen tosi kiitollinen ja onnellinen, että olemme pystyneet soittamaan Suomessa näinkin paljon viime vuosina, hän toteaa.
Edullisellakin vahvistimella pärjää
Mathias Sandberg poseeraa molempien levyjensä kansissa Ibanezin GB-10-kitaran kanssa. Kyseessä on melko pienikokoinen George Bensonin nimikkokitara ’80-luvulta, ja malli on edelleenkin valmistajan mallistossa.
– Valmistusvuosi on 1980, eli soitin on vanhempi kuin minä itse. Kun innostuin jazzista teini-iässä, aloin katsella Keltainen Pörssi -lehdestä (ennen nettiaikaa pikkuisia myynti-ilmoituksia varten julkaistiin aivan omaa käytettyjen tavaroiden myyntiin keskittyvää lehteä, kuvitelkaas… toim. huom. ), että löytyisikö sieltä halpaa jazz-tyylistä kitaraa. Tämä siellä tuli vastaan, ja maksoin kitarasta muistaakseni 4 000 markkaa (nykyrahassa hinta olisi inflaatiotarkistettuna reilu 1 000 euroa toim. huom.). Tähän mennessä olen soittanut Ibanezilla monta tuhatta keikkaa, ja hyvin se on pelannut. Ja kun olen tällainen vähän pienempi mies, niin pienempi soitin on parempi täysikokoisen jazz-kitaran sijaan.
Sandbergin levyjä kuunneltuani oletin, että hän soittaa putkivahvistimella, mutta ihan näin ei olekaan. Taas tulee vastaan vanha totuus, että hyvän soittajan soundi tulee enemmän sormista kuin vahvistimesta.
– Soitin varmaankin 20 vuotta ’70-luvun Fender Vibrolux Reverbillä, joka minulla on edelleenkin. Mutta koska keikkailen niin paljon, niin kyllästyin pääteputkien vaihtamiseen, etenkin kun en tahtonut löytää sellaisia putkia, joista tykkäisin, enkä varsinkaan järkevään hintaan. Törmäsin sitten Youtubessa videoon, jossa verrattiin Fenderin putkivahvistinta ja Peavey Banditia, joka on täysin transistorivahvistin. Itse en sokkotestissä erottanut niiden soundia toisistaan. Niinpä minulla on nyt kaksi ’90-luvun Banditia, jotka maksoivat jotain sata euroa per vahvistin. Kyllä ne minulle kelpaavat, ja niitä käytin levyilläkin.
Kitaran ja vahvistimen välissä Sandbergilla on vain eq-pedaali.
– Se on ollut hyödyllinen myös ulkomailla soittaessa, sillä jos ei ole omaa vahvistinta mukana, niin saan soundin helpommin säädettyä. Vahvistimen mikittämisestä olen aika tarkka, ja aikoinaan harjoittelin sitä luupperin kanssa, jonka avulla kitarasignaali pysyi samanlaisena koko ajan, kun siirtelin mikkiä eri paikkoihin. Näin löysin parhaan sijoittelun mikille.
Peavey Banditin tukena Sandberg käyttää usein lisäkaappia, joka on varustettu Celestionin vanhalla 15-tuumaisella kaiuttimella. Lisäkaapin hän mikittää RM BIV-1-nauhamikillä, ja Peaveyn taas Shure SM57:lla.
– 15-tuumaisessa kaiuttimessa ei ole samalla tavalla keskialuetta kuin Banditin 12-tuumaisessa, mutta sen sijaan siinä on enemmän alakertaa. Yhdessä ne sitten täydentävät toisiaan hyvin, Mathias Sandberg toteaa.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2024. Vastaavantyyppisiä, musiikin tekemisen eri puoliin syventyviä haastatteluita ja muita artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
