Nayteikkuna

Victor Bailey – kouliintunut luonnonlapsi

Kuluneen musiikkikesän huippuhetkiä koettiin Äänekoskella heinäkuun viimeisenä 2004, kun järjestyksessään 20. Keitelejazz tarjosi vastaanottavaiselle yleisölle uutta vaihettaan eläväisesti elävän Billy Cobhamin Spectrum-bändin. Fuusiota maukkaasti tarjoilleen kvartetin bassoa hyväili mutkattoman tyylikäs herrasmies, Victor Bailey (44).

 

Miltä tuntuu olla bassoässä tässä kitarasankarien ja megarumpalien maailmassa?

– Oi, ihan hyvältä! Tätä olen aina halunnut tehdä. Vaikka kitaristit saavatkin enemmän julkisuutta, he tietävät, etteivät saavuta yhtään mitään ilman kunnon basistia, kuittaa heti iloisesti Victor Bailey.

Tarkoitin, saatko mielestäsi riittävästi huomiota instrumenttisi huomioon ottaen?

– Minut tunnistetaan tekemisistäni piireissä kyllä varmasti. En ole niitä, jotka elävät huomiota saadakseen, vaan elän musiikista sen itsensä takia. Jos haluaisin huomiota, olisin ehkä valinnut instrumentikseni kitaran, kuten niin monet tekevät; saadakseen naisseuraa. Olin enemmän kiinnostunut tekemään kunnon musiikkia, kuin vikittelemään tyttöjä. Nehän tulevat kuvioon jossakin vaiheessa, joka tapauksessa. Saan mielestäni riittävästi huomiota bassomaailmassa, mikä sopii minulle hyvin, koska en ole koskaan ollut kiinnostunut olemaan mikään tähti. Pyrin vain kehittymään muusikkona.

Miten alkujaan päädyit tähän Billy Cobhamin Spectrum-bändiin?

– Vau! Levytimme Billyn kanssa jo noin 20 vuotta sitten! Hän teki levyn Picture This (1987). Siitä lähtien hän on aina silloin tällöin soitellut minulle, ja pyytänyt tekemään juttuja kanssaan. Hän on yksi niistä sankareistani, joiden levyjen tahdissa harjoittelin lapsena. On aina yhtä sävähdyttävää saada puhelu häneltä! Tässä tapauksessa, kun Billy oli pari vuotta harkinnut soittavansa jälleen hiukan Spectrumin (1973) musiikkia, olin ensimmäinen, jolle hän asiaa ehdotti. Kun kerran olin käytettävissä, ei siinä ollut sitten kahta sanaa, kun Billy soitti, lataa energinen Bailey.

Entäs valmistautuminen, treenasitteko ennen turneeta, ja miten omaksua taas uusi livesetti?

– Meillä oli ensimmäinen keikka eilen iltapäivällä, joten se oli suurin piirtein siinä. Kun siellä ovat Larry Coryell, Tom Foster ja Billy Cobham, tietää mitä on saamassa. Siinä syy, miksi he ovat sitä, keitä he ovat. Kun musiikki on paperilla, muuta ei tarvita. Mutta ollakseni rehellinen, olen soittanut näitä Billyn kanssa jo aikaisemminkin. Mutta, vaikka en olisikaan, sillä ei ole mitään merkitystä tällä tasolla toimittaessa, kuittaa Bailey. 

 

Lady Madonna

Olet ehtinyt mukaan myös aivan toisenlaisiin kuvioihin. Kerropa ajastasi popin Ladyn, Madonnan, kanssa?

– Se oli mahtavaa, se oli tosi hauskaa! Täysin erilainen kokemus, enemmän kuin musiikkia – kuin teatteria! Se oli ikimuistoista aikaa, ja bändi oli loistava. Omar Hakim oli rummuissa:  aina kun me soitamme yhdessä – ei ole mitään väliä, mikä musiikin tyyli on kyseessä, sillä kumpikaan meistä ei varsinaisesti ole mikään jazz-heppu. Meitä pyydetään toki usein juuri jazz-sessioihin, mutta soitamme poppia, r´n´b:ta, mitä vain! Madonna tunsi meidät lukuisista studiojutuistamme, ja piti niistä. Kiertueaika hänen kanssaan oli hienoa, ja valtavan upea kokemus, hehkuu Victor.

Miten kauan olit hänen bändissään?

– Enemmän ja vähemmän tiiviisti, noin 4-5 vuotta. Kiertueita oli oikeastaan vain yksi, mutta sen lisäksi oli näitä TV-juttuja, Grammyjen jakotilaisuus, British Music Awards, ja sen sellaista.

Levytitkö myös Madonnan kanssa?

– En. Enpä muuten usko, että hänen levyillään edes on aitoa bassoa tai basistia. On näitä syntikoita ja sampleja. Jos on, en vain sitten muista, kuittaa Bailey täsmällisesti.

Miten oli, saitko pedantit ohjeet, mitä soittaa, vai oliko sinulla myös mahdollisuus improvisoida?

– Se oli Madonna-juttu, joten improvisointi ei tullut kyseeseen. Soitin vain ne minulle tarkoitetut basso-osat. Tein työni samalla rakkaudella ja intohimolla kuin jonkun improvisointijutunkin. Minut oli haluttu paikalle, ja siksi olin mukana, selittää Bailey.

Oletan, että Madonnalla on tavallaan kaksi eri puolta?

– Olet oikeassa! Hän on työssään mukava ja cool. Hyvin vakavissaan tekemisistään ja hyvin bisneshakuinen. Hän tietää täsmälleen, mitä haluaa. Tähti-Madonna, se kuva villistä ja hullusta Madonnasta, mikä kaikilla hänestä on, on tietysti hänen imagonsa. Mutta työskentely hänen kanssaan oli kuin jonkun jazz-tyypin kanssa. Hyvin vakavoitunutta, ja tarkkaan mietittyä. Meitä (bändiä) kohdeltiin erinomaisesti, ja hän oli tavallaan itsekin kuin vain yksi meistä sälleistä, kertoo Victor.

 

Opetettu vai oppinut

Usein sanotaan, että vaaditaan paljon työtä eikä niinkään paljon lahjakkuutta muusikkona menestymiseen. Mitä mieltä olet väitteestä?

– Nykyään ei vaadita enää niin paljon lahjakkuutta! Kun itse aloitin, sitä vaadittiin, koska kaikki mitä saatavilla oli, oli radio! Se oli se, mistä musiikkia ensimmäisenä oli mahdollista kuulla, innostuu Bailey. Nyt ovat video, internet ja jos oikein selkeästi asiaa tarkastellaan – sitä, mitä rock ja pop tänä päivänä ovat – on huomattavissa, että hyvinkin menestyneet levyt eivät sisällä niinkään lahjakkaita muusikkoja. Ensin alkuun he kenties myyvät 3-4 miljoonaa levyä, mutta sen jälkeen heistä ei välttämättä enää kuullakaan, koska heillä ei ole kykyä luoda enää uutta hittiä, hahmottelee Victor, ja jatkaa pohdintaansa:

– Valitettava musiikkibisneksen muutos, kun vertaan omiin alkuaikoihini. Toisaalta, en halua mankua asiasta. Jos muusikolta vaikka löytyykin edes hiukan sitä luomisen lahjaa, ja hän jaksaa tehdä kovaa työtä menestymisensä eteen, toivon vilpittömästi voimia hänelle, filosofoi Bailey.

Kaikkea et sentään ole opetellut vain radiosta kuuntelemalla, eikös? Opiskelit musiikkia Berkleen College of Musicissa. Miltä ne ajat nyt vaikuttavat?

– Se aika oli mahtavaa! Pelkästään kouluun pääseminen oli hienoa. Se, että oppii musiikin perusasiat, teorian, miten luetaan nuotteja, oppii tuntemaan oman instrumenttinsa; siat, jotka ovat muodostuneet hyvin tärkeiksi myöhemmin ammattiurallani. Ja se luokka, mikä minulla siellä oli: Branford Marsalis, Donald Harrison, Terry Lynn Carrington, Kevin Eubanks, Steve Vai, Stuart Hamm – sellaisen taitokaliiberin kanssa häärääminen! Päivittäiset jamimme olivat huikean opettavaisia, varsinaisen opiskelun ohella, tohkeilee Victor tosissaan.

Jatkoitko opiskeluasi tutkintoon asti?

– En, olin siellä pari vuotta. Muutin sitten New Yorkiin, jossa olin alkanut jo muutenkin saada keikkoja. Alunperinkin päämääräni kouluun menemisellä oli keikkojen saanti. Vaikka olenkin musikaalisesta perheestä, eivät vanhempani olleet päätöstäni vastaan. Töitä alkoi olla mukavasti.

Saitko mielestäsi asiallisen koulutuksen, vai olisiko jotakin pitänyt tehdä toisin?

– Koulutus oli laadukasta. Saimme opetusta nykymusiikissa! Monta kertaa, ja eri oppilaitoksissa asiaan kuuluu, että joudutaan opiskelemaan, ja soittamaan klassista musiikkia. Ei siinä sinänsä ole mitään vikaa, ja rakastan klassista, mutta en ole koskaan aikonut soittaa sitä. Oli kyllä joitakin tunteja, kuten John Coltrane - ja rytmiryhmätunti eli opimme ne samat asiat kuin jos olisimme opiskelleet klassista: musiikin johtamista, partituurien kirjoittamista, säveltämistä eri instrumenteille, eri teorioita ja terminologiaa... mutta juuri siinä ympäristössä, missä halusimme kasvaa ja kehittyä. Se oli mielestäni todellinen etu! Törmäsin toisten oppilaitosten kavereihin, jotka olivat neljä vuotta istuneet opiskelemassa partituureja, pääsemättä ollenkaan soittamaan! Berkleessä saimme koko opiskeluaikamme soittaa sitä musiikkia, mitä halusimme, kertoo Bailey.

Kuten mainitsit, sait sitten aikanaan pestin Weather Reportiin ja myöhemmin Joe Zawinulin Syndicateen?

– Joe on aina ollut minulle oppi-isä. Nyt, kun ajattelen niitä aikoja, hän kohteli minua kuin tietäen, että jonakin päivänä minustakin tulee bändin vetäjä, muistelee Victor. Hän on ollut paljonkin tekemisissä nuorempien sällien kanssa, mutta opetti minulle, paitsi musiikistaan, myös asioiden bisnespuolta; "Älä tee niin, tee näin. Kun sinulla on diili, muista tämä. Kun tämä tilanne tulee eteen..." Heti alusta lähtien hän jakoi auliisti neuvojaan, jatkuen aina parin vuoden takaiseen Syndicate-sessiooni asti. Olen soittanut monien tekijämiesten kanssa..., mutta joku Zawinulin kaltainen todellinen musiikin mestari, en oikein osaa pukea sitä edes sanoiksi, kehuu Bailey vuolaasti. 

 

Koukkuja ja tekniikoita

Peukkubasso! Esim. Low Blow -levysi (1999) kappaleessa Graham Cracker. Oliko se jotenkin 1980-luvun juttu (mm. Mark King, Jeff Berlin) vai mitä mieltä olet?

– Peukkua käytettiin ennen pop-musiikissa ja r´n´b:ssa. Nykyään sitä ei juuri kuule. Nykypolvi soittaa paljon viisi- tai kuusikielisillä peleillä, eikä peukku kuulosta niillä enää yhtä funkylta. Ajat kai vain muuttuvat – tekniikka, jonka Larry Graham 1960-luvulla loi – ehkäpä nuoret nykyään vain kuvittelevat, että kyse on jostakin vanhasta tekniikasta. Sitä ei vain kuule enää, ja heput, jotka ovat sen jutun kingejä, kuten em. Graham, Louis Johnson, Marcus Miller, heillä on loistavia bassokuvioita, jotka ovat kuin melodioita. Nykyisin näkee kyllä erittäin osaavia nuoria soittajia trioleineen, mutta ei kuule kuitenkaan ainoatakaan muistettavaa bassokuviota! Ehkäpä peukkutekniikka ei vain enää ole niin suosittua nykyään, piirtelee Bailey.

Löytyykö sinulta itseltäsi joitakin aivan omia koukkuja?

– Ei koukkuja, eikä mitään varsinaisia tavaramerkkejä. Siksipä kukaan ei kopioikaan minua! Tietyt tyypit kuten Marcus (Miller) ja Jaco (Pastorius) ovat helppoja kopioida, koska he soittavat koko ajan samalla tavalla. Mahtavasti, mutta samalla tavalla! Jos tänään kuulet jonkun jutun soittaessani lavalla, soitan huomenna jotakin täysin muuta. Olen tosi improvisoija! Enkä väitä, että olisin siinä mielessä yhtään sen parempi kuin kukaan muukaan, se vain on oma tapani, summaa Victor.

 

 

Miten paljon nykyään treenaat, vai treenaatko?

– Nyt kun muutin taas takaisin New Yorkiin, harjoittelen jatkuvasti. Olen aina treenannut päivittäin, mutta on mahdotonta sanoa, kuinka paljon. Sitä kun on kuitenkin aikamies ja omistaa asunnon, ei aina ole koko päivää harjoitella, kun pitää hoitaa muita rutiineja. Kun olen lisäksi levyttävä artisti, bändin johtaja ja säveltäjä, on tietysti myös paljon liikeasioita hoidettavana. Mutta hyvänä päivänä voin treenata 4-5 tuntiakin, en yhteen menoon, mutta päivän aikana. Joskus se jää ehkä vain 10 minuuttiin, mutta pyrin ottamaan basson esiin joka päivä, sanoo Victor.

That´s Right -levylläsi (2001) on mainio up-tempo kappale, Nothing but Net. Miten kappaleesi syntyvät?

– Aina vähän eri tavalla. Tuon kappaleen kirjoitin noin 20 vuotta sitten vain istuskellessani. Joskus minulla on joku bassokuvio, jota treenaan päivät pitkät. Lopulta teen siitä ehkä kappaleenkin. Toisinaan istun pianoni ääressä, ja tapailen joitakin sointuja, tai sitten kuulen sen melodian ensin. Ei ole yhtä tiettyä metodia tehdä se biisi. Joskus laitan rumpukoneen tai jonkun Bob Marley -levyn päälle, ja katson, mitä siitä groovesta alkaa kehittyä. Jälkeenpäin en enää itsekään osaa kertoa, miten joku tietty kappale oikein syntyi, niputtaa Bailey, lyöden tahtia pöydän kulmaan.

Onko sellaista basistien tai muiden artistien musiikkia mitä kuuntelet, jos sinulla aikaa on?

– Ei oikeastaan muita niiden lisäksi, mitä olen jo maininnut! Nykyään ei enää tehdä sellaista musiikkia, mitä haluaisi kuulla uudestaan, tai mitä pystyisi jälkeenpäin edes hyräilemään. Olen itse melodinen kaveri. Tarvitsen jotakin kaunista, enkä tyydy pelkästään kuuntelemaan jotakin tyyppiä joka tiluttaa (matkii suullaan) bassollaan. Teknistä osaamista löytyy, mutta ei mitään melodista. Alan kuulostaa jo vanhalta äijältä, naurahtaa basisti.

Siitä tulikin mieleeni, että That´s Right -levysi Joey-kappale on sellainen melankolisen rauhallinen?

– Se on L.A.-levyni, huudahtaa Bailey. En itse asiassa pidä koko äänitteestä! Se Funkadelic-medley on ihan ok, mutta en pidä muusta levystä kyllä ollenkaan! 

Ihmettelen Victorin mielipidettä, ja mies jatkaa: 

– Se on jotenkin liian laid-back, liian mellow. Muut tuntuvat kyllä pitävän siitä, mutta itse en. Seuraava levyni on sitten oikea New York -levy!

 

Väline ja suunta

Miten kokisit basson evoluution instrumenttina? Onko sille tapahtumassa jotakin?

– En oikein tiedä, viisi- ja kuusikieliset ovat tätä päivää. Persoonallisia basisteja ei juuri ole, teknisiä kyllä. Kun puhutaan niistä basisteista, joita kuunnellen kasvoin – esimerkiksi nyt Jaco –  voidaan puhua heidän musiikistaan puhumatta heidän soittamisestaan: Continuum ja Teen Town ovat hienoja kappaleita, vaikka basismi onkin niillä tietysti erinomaista. Stanley Clarken School Days on loistava jami, vaikka siinä onkin hienoa soitantaa! Marcus Millerillä on joitakin hienoja biisejä, vaikka hänen funkahtava soittonsa onkin omaa luokkaansa. Omia levyjäni voi mielestäni ajatella samalla tavalla. En kuule enää samaa näissä nykypolven basisteissa. Kun kuuntelen heidän levyjään, sieltä löytyy kyllä käsittämättömän osaavaa soittoa, mutta levyn loputtua ei pysty muistamaan siitä enää yhtään mitään, ruotii Bailey.

– Toisaalta, jatkaa Victor puhkuen, näillä nykysälleillä ei ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin omallani, ja sitä edellisellä sukupolvella on ollut. Olemme saaneet soittaa vanhojen partojen kanssa: Marcus soitti Milesin (Davis) kanssa ja itse soitin Joen (Zawinul) ja Waynen (Shorter) kanssa Weather Reportissa. He olivat instrumenttiensa mestareita, jotka eivät edes ajatelleet tekniikkaa! He olivat tekniikan ajattelun yläpuolella, he vain etsivät hyvää musiikkia! Pääsimme osalliseksi kaikesta tuosta nuoressa iässä, nykypolvella ei tähän ole mahdollisuuksia. Tekniikka ja nopeus, ne ovat kehittyneet nuorten avittamana. Basson ulottuvuus on kasvanut sekä ylä- että alarekisterissä lisäkielien ansiosta. Toivottavasti kohta ilmestyy joku mukava persoonallisuus, joka tekee instrumentillaan kuitenkin jotakin uutta, ynnää Bailey.

Mihin suuntaan itse olet bassosi kanssa menossa?

– Tahdon tehdä jazzimpia juttuja! Olen aina ollut enemmän bebopia ja suoraa juttua soittavaa sorttia, mutta koska soitan sähköbassoa, hommat, joita olen saanut hoidettavakseni, ovat olleet enemmän groove-orientoituneita. Ja sehän on vain murto-osa siitä, mitä soitan! Uudella levylläni, joka ilmestyy ensi vuonna, versioin John Coltranen Countdown-kappaletta. Berkleessä 25 vuotta sitten kirjoitin versioni Coltranen soolosta. Tein siitä kappaleen, jonka nyt soitan bassolla. Olen siis tehnyt tätä jo 30 vuotta, mutta kukaan ei ole kuullut sitä! Jazz-jutut ovat lähellä sydäntäni, ehkäpä perustan oman trioni. Sen avulla voisin levyttää hiukan standardeja, asia, jota kukaan ei ole vielä sähköbassolla tehnyt, paljastaa Victor sumeilematta.

Intän vielä: mihin Victor Baileyn musiikki on matkalla?

– Minulla ei ole suuntaa. Nyt kun olen levyttävä artisti, ja teen levyjä, en edes tiedä, onko se niin hyvä juttu! Useimmat hyvin menestyvät artistit tuntuvat tekevän sitä yhtä, omaa juttuaan. On tietysti myös poikkeuksia, kuten Herbie Hancock ja Chick Corea, jotka tekevät melkein mitä tahansa. Pat Metheny tekee erilaisia juttuja. Mielestäni paras juttu häneltä tähän mennessä on Pat Metheny Group. Useimmat omaa juttuaan tekevät menestyvät. Itselläni ei sitä yhtä juttua, tai suuntaa ole. Voin kirjoittaa funkin tai kauniin harmonian. Sitten teen taas jotakin ihan muuta, vaikka grooven. En tiedä, mihin olen menossa, ja joskus tuumailenkin, että ehkä minulla pitäisi olla se yksi, tietty suunta, minne mennä, pohtii basisti.

Olet soittanut lähes kaikkien mahdollisten muusikoiden kanssa, mutta millainen olisi unelmakokoonpanosi ja -levysi?

– Tekisin levyn Herbie Hancockin kanssa! Hän on se, jonka kanssa en ole vielä soittanut, vaikka olisin toki halunnut. Mutta ei Hancock-levyllä, vaan Hancock & Bailey -levyllä, asettelee Victor. 

Mainitsit jo Marcus Millerin. Mitä muuta yhteistä teillä on kuin Fender-basso, ja mm. muusikot Dean Brown ja Poogie Bell?

– Se, mikä Marcuksella ja minulla on yhteistä, mutta mikä toisaalta erottaa meidät monista muista sähköbasisteista, on mielestäni se, että meissä molemmissa on yhdistelmä sekä luonnonlahjakkuutta että koulutusta. Me molemmat kasvoimme soittamalla funkia ja r´n´b:a. Me kumpikin opiskelimme myös jazzia. Olimme perillä teoriasta, luimme nuotteja, tunsimme harmonian, soitimme standardeja pianolla, kun taas useimmat funk-äijät vain kykenivät soittamaan juuri funkia ja r´n´b:ia. Toisaalta varsinaiset jazz-kaverit taas tuntuivat unohtaneen kokonaan asioiden yksinkertaisemman puolen. Me molemmat – mikä on sähköbasisteille mielestäni aika harvinaista, – pidämme teknisestä ja teoreettisesta puolesta, mutta silti pyrimme pitämään mukana myös sen luontaisen puolen, kuittaa Victor.

 

Tuotantoa ja vimpaimia

Mitä ajattelet musiikkihommien tuotantopuolesta?

– En enää itsekään oikeastaan tee niitä juttuja, koska asiat ovat kovasti muuttuneet omista alkuajoistani. Nykyään kaikki ovat – tai ainakin kuvittelevat olevansa – omia tuottajiaan. He istuvat kotonaan, säveltävät omia biisejään, soittavat itse kaikki instrumenttinsa, tekevät itse kaikki ohjelmointinsa. Siinä syy, miksi musiikin laatu ei enää ole jatkuvasti niin korkeata. Vielä aloitellessani 1960- tai ’70-luvulla, pystyi ostamaan joka kuukausi – ellei joka viikko – levyn, joka räjäytti tajunnan!

– On sitten tietysti näitä tyyppejä, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa tuottajina, ja siksi heitä käytetään: Esim. (Robert) "Mutt" Lange rock-puolella, P. Diddy (ent. Puff Daddy) hiphop-puolella, mutta silti nykyään tuntuu, että kaikki tuottavat itse itseään, pohdiskelee Bailey, ja kertoo, miten USA:ssa nykyään vallalla oleva smooth-jazz ei houkuttele enää häntä itseään toimimaan tuottajana. 

Käytät Fender-bassoja ja EBS-vahvistimia. Mitä laitteet sinulle merkitsevät?

– Eivät paljoakaan. Minussa on se soundi! Se ei ole basso, vahvistin tai kielet. Laitteilla on kyllä ominaisuuksia, joita haen. Kun suunnittelin Fenderiäni, pyrin saamaan siitä kaiken ylimääräisen pois tieltä, ja luomaan mukavan yhdistelmän eri puumateriaaleista. Soitan puuta ja saan sen resonoimaan! Bassoni etuosaan käytetään havaijilaista koa-puuta, joka tuo sointiin paljon keskitaajuuksia. Se iskee mainiosti! Takaosa tehdään mahongista, josta saadaan paljon botnea. Keskiosassa on sitten ohut kerros ruusupuuta, joka loihtii esiin yläpäätä. Lopputuloksena instrumentilla on paksu sointi, mutta myös iskevä ja hyvin kirkas. Kaikki tämä on puun ansiota. 

Entä vahvistin ja sen soundi?

– En etsinyt vahvistinta saadakseni aikaan soundini. EBS on ainoa vahvistin, jonka kautta voin kuulla itseni! Kaikilla vahvistimilla on ominaissoundinsa. EBS on yksinkertainen, enkä pidä näistä, joissa on hirveä määrä eri potikoita. EBS:lla voin lisätä ehkä hiukan middleä tai alapäätä, mutta soundi itsessään ei muutu, vaan pysyy melko aitona. Aitous on se, mitä haen laitteiltani, summaa Bailey.

Erilaiset vempaimet, efektit ja tietokonesoftat. Piikkejä lihassa vaiko oivallisia työkaluja?

– Riippuu siitä, kuka niitä käyttää! Joillekin basisteille on tyypillistä hypätä chorus-pedaalin päälle ja soittaa soolo. Se on kornia ja liian helppoa touhua! Sitten on joku, kuten Doug Wimbish! Hän on aivan uskomaton niiden pedaaliensa kanssa! Hän todella tekee sen soundinsa niillä! Toinen vastaava on Bootsy Collins. Minulla ei ole mitään sääntöjä ja pykäliä sille, mikä on hyvää ja mikä ei. Kaikki riippuu persoonasta itsestään. Doug – se mitä hän niillä pedaaleilla ja efekteillä tekee –  sen hän tekee 

todella hyvin, ja se on... hänen äänensä! En ole itse koskaan oikeastaan käyttänyt mitään efektejä, mutta nyt uudella levylläni, kun olen kerran bändiliiderikin, tarkoitukseni on joitakin käyttää, ihan vain jo siksikin, että kuulostaisin välillä hiukan erilaiseltakin, väläyttää Bailey.

Miten näet tekniikan kehittymisen, olet seurannut asiaa koko matkan analogisesta digitaaliseksi?

– Musiikki on joko hyvää tai sitten ei ole. Käytän itsekin ProToolsia nykyään. Olen myös käynyt läpi sen pitkän ja tuskaisen taisteluni siitä, että kaiken piti olla analogista vermettä. Itse asiassa olen vaihtanut digitaaliseen äänitykseen vasta noin viisi, kuusi vuotta sitten!

– Heti kun aloin työskennellä nykyisellä laitteistollani, huomasin sen olevan ihan oivallinen työkalu. Aloin unohtaa koko soundiasian! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että analoginen soundi on paksumpi ja lämpimämpi. Mutta jos ei-niin-hyvä-muusikko tekee juttunsa analogisesti, siitä ei todellakaan hyvää seuraa! Jos soittaja on hyvä, ja juttu tehdään digitaalisesti, siitä saadaan varmasti hyvää kamaa! Mutta, kuten sanottu, kyse on aina musiikista, visioi Victor.

 

Basisti ja sen kaveri

Puhutaan rytmiryhmistä. Miten näet basistin ja rumpalin suhteen?

– Toivottavasti he puhaltavat yhteen hiileen, heittää Bailey mutkattomasti. Jos rummut ja basso pelaavat yhteen kuin nakutettu, kaiken muun niiden päälle tulevan pitäisi olla hyvin helppoa. Ja jos ne eivät toimi....äh!

Jos vertaat Cobhamin, Hakimin tai Dennis Chambersin soittoa keskenään?

– Ei siinä ole mitään eroa! Jos hepulla on hyvä time ja hyvä fiilis, ei minun muuta tarvitse tietääkään. Heillä ei siinä mielessä ole mitään eroa. Ero on siinä, että kun saan soittaa heidän kanssaan, minun itseni ei tarvitse tehdä töitä! Koska fiilis, energia ja groove ovat heillä kovaa luokkaa, voin vain "istua kyytiin" ja antaa mennä, selittää Bailey.

Ennen bändin johtajat olivat usein rumpaleita, kuten Art Blakey ja Gene Krupa. Vastikään Stevie Wonderin keikalla tonttia hoiti luottomies vuosien takaa, basisti Nathan Watts. Mistä on kyse?

– Se riippuu kyllä tapauksesta. Ja mitä sähköbasisteihin tulee, ei ole aivan valtavasti niitä, jotka kykenevät toimimaan bändin musiikillisina johtajina. Pitää tuntea harmoniat, näyttää eri instrumenttien osuuksia ja juttuja pianolta, nuotintaa asioita. Sillä mitä instrumenttia muusikko kulloisessakin tapauksessa soittaa ei varmastikaan ole mitään väliä, mutta yleensä kosketinsoittajasta tai pianistista vain kehkeytyy bändin musiikillinen luotsi. Heillä kun tuppaa olemaan aina hiukan laaja-alaisempi tietämys musiikista, hahmottaa Bailey.

Mitä mieltä olet Nathan Wattsista basistina?

– Rakastan häntä! Rakastan hänen Stevie Wonder -tavaraansa! Loistavaa kamaa! Ne ’70-luvun jutut, siinä vasta on basson soittoa, kuule. Tavallaan myös sitä improvisoivaa bassotyyliä. Steviellä on aina ne hienot bassokuvionsa, mutta Nathan aina liikuskelee sinne tänne soitollaan. Hieno tunne, mukava energia, nice pocket, hieno soittaja. Yksi suosikeistani, hihkuu Bailey.

Pocket?

– Se tarkoittaa tunnetta, kun tunne ja groove ovat lukittu ikäänkuin toisiinsa. Ne ovat "taskussa".  Kun taimi tai tunne menevät metsään, ne ovat poissa "taskusta". Kun ne saadaan sinne, ne myös pysyvät siellä, hytkyy tuolillaan Bailey, eikä sillä tahdo pysyäkään.

 

Niitä näitä

Viimeaikoina on tehty useitakin elokuvia, joissa vanhat mestarit on nostettu pääosaan. Mitä mieltä olet esimerkiksi The Funk Brothers -ilmiöstä ja Motownin perinnöstä?

– On hienoa, että he saavat jo hiukan tunnustusta. He eivät tehneet niitä biisejä, mutta loivat soundin, jonka nyt tunnemme Motown-soundina. Samaa on huomattavissa vielä nykyäänkin. Kun soitat sessiossa, et välttämättä saa siitä mitään krediittejä itsellesi. Olen soittanut yli tuhannella levyllä, enkä saa niistä royalteja. The Funk Brothersin tapauksessa painotettiin sitä, että heitä kohdeltiin väärin. En tiedä, oliko niin, mutta pääasia on, että he nyt saavat ansaitsemansa tunnustuksen. He ovat se soundi! Toivottavasti he jo hyötyvät asiasta hiukan myös taloudellisesti. Kun näin sen elokuvan (In the Shadows of Motown) ja kun vertaan sitä kuulemiini muiden muusikoiden tulkintoihin heidän versioistaan – yllä, he ovat se soundi! He loivat osaltaan maailman parasta musiikkia, antaa vilpitöntä tunnustustaan myös Victor.

Jutellessamme selviää myös se, että edes Bailey ei ennen elokuvaa nähtyään tiennyt, että James Jamersonin lisäksi kukaan muu oli soittanut bassoa Motownille. Bobby Babbitt oli siis ässällemme täysin uusi tuttavuus.

Miltä Victor Baileyn lähitulevaisuus näyttää?

– Olen taas kotona Nykissä, ja täynnä energiaa! Seuraava levyni, olkaapa tarkkana, intoilee mies: Se levy räjäyttää kaikkien basistien tajunnan, uhoaa Bailey lisää.  

Teetkö edelleen sessioita, vai keskitytkö omaan juttuusi?

– Tekisin mieluusti pelkästään omaa uraani, mutta edes minä en ole vielä siinä asemassa, että se taloudellisesti olisi mahdollista. USA:ssa on vallalla tämä smooth-jazz, ja edes Stanley, Marcus, Chick ja kumppanit eivät pysty siellä kiertämään. Billy on siinä ihme kyllä jotenkin onnistunut! Kaikki jazz-radioasemat suoltavat vain instrumentaaleja, cover-versioita vanhoista r´n´b-klassikoista! Sellaista easy-listening-osastoa, huh! Kiertäminen onnistuu vain Euroopassa, Etelä-Amerikassa, Japanissa, Venäjän suunnalla, luettelee herrasmies Bailey ja ryhtyy valmistautumaan Spectrumin keikkaan. 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 7/2004. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

 

07.07.2019
|
Teksti ja kuvat: Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy