Nayteikkuna

Muusikkona Maailmalla 40 vuodessa muuttuu kaikki, eikä mikään

Sain ensimmäisen kitarani jouluna vuonna 1978, aikaan jolloin LP-levyt kuunneltiin vanhempien stereoilla olohuoneessa, ja omassa huoneessa oli sitten C-kasettinauhuri ostettujen kasettien tai radiosta äänitettyjen kappaleiden kuunteluun. Tämä oli varsin tavallinen tilanne suomalaiskodeissa tuolloin. Noihin aikoihin LP-levyjen ja C-kasettien myynti kävi kuumana ja suuri osa viikkorahoista sijoitettiinkin uusiin hankintoihin.

Kitaransoittoa opeteltiin korvakuulolta ja muistan, että monasti oli tämän päivän vinkkelistä katsottuna aika erikoisia ongelmia. Radiota kuunnellessakin piti aina olla kasetti äänitysvalmiina, jos vaikka joku kiinnostava kappale sattuisi soimaan radiosta.

•••
Soitonopetusta tai tietoa musiikista yleensäkin oli vaikeaa löytää. Matkailu oli suhteessa paljon kalliimpaa nykyiseen verrattuna, eivätkä ihmiset yleensäkään juuri matkustelleet laajasti tuolloisessa Kekkosen ajan Suomessa. Tiedon valtatiestä ei osattu uneksiakaan, ystäville soiteltiin vanhanaikaisilla luuripuhelimilla, eikä edes puhelinvastaajia ollut yleisesti käytössä. Tavoitit jos tavoitit, ja ellet tavoittanut, niin parhaassa tapauksessa jätit sanan.
Ikkunoita maailmaan avasivat niukka musiikkilehdistö, lähinnä Suosikki ja Soundi, sekä television harvahkot populaarimusiikille omistetut lähetykset.
Opinahjoja oli rytmimusiikista kiinnostuneille tasan yksi. Oulunkylän Pop/Jazz -opisto toimi Helsingissä ja se toki tunnettiin – pitihän rehtori Klaus Järvinen opiston näkyvyyttä yllä viikottain kansallisesti huippusuositun Levyraati TV-ohjelman pysyvänä asiantuntijana.
Kotikonnuilla Laitilassa jazz oli vierasta ja kummallista, eikä tähän musiikin lajiin ollut oikeastaan mitään käytännön kosketuspintaa arkipäivän todellisuudessa.

•••
Soitinpuolella tunnettiin japanilaisten kopiokitaroitten lisäksi tietenkin Fender ja Gibson, joita me sitten kuolailimme Turussa Soitin Laineella tai Helsingin reissuilla Musiikki Fazerilla. Rahaa niihin ei tietenkään ollut. Oltiin tyytyväisiä, että oli yleensä jonkinlainen sähkökitara. Oma ensimmäinen stratokopioni oli merkiltään Yamato ja italialainen transistorivahvistimeni oli Eko.
Muistan myös, että levyttämään pääseminen noina vuosina oli todella vaikeaa ja studiot olivat aika lailla tavallisen harrastajan tavoittamattomissa. Rockin SM-kilpailut olivatkin oikeastaan ainoa realistinen väylä eteenpäin, ja muistan osallistuneeni 80-luvulla karsintoihin kitaristi/kosketinsoittajana Ran-nimisessä laitilalaisbändissä.
Tuon ajan keikkailusta minulla ei ollut juuri kuvaa, koska Laitilassa ei ollut muutaman harrastelijatason rockbändin lisäksi muuta kuin jokunen puoliammattilaisina soittava ”tanssibändi”. Sellaisia naureskeltiin ja katsottiin hieman alaspäin tuossa vaiheessa, kun rockmuusikkous oli se ideaali, jota arvostettiin ja johon pyrittiin. Rockbändejä kiersikin paljon jo tuon ajan Suomessa ja Hurriganes oli se kovin juttu, mitä Kalannin urheilutalolla ja Köyliön Lallintalolla käytiin kuuntelemassa.
Lähialueen keikkoja ja kuvioita hallittiin pitkälti Turun musiikkimaailmasta ja vaikuttajien käsin.

•••
Yksi merkittävä väylä ulos Lounais-Suomen melkoisen pienistä kuvioista oli amerikkalainen Guitar Player -lehti, jota myytiin irtonumeroina Turussa KOPin legendaarisen kolmiotalon R-kioskissa. Turkuun mentiin Laitilasta levyostoksille bussilla parin kuukauden välein ja noilla reissuilla sitten kävin ostamassa myös Guitar Playerin, josta alkoi löytyä uudenlaista inspiraatiota ja tietämystä, lähinnä amerikkalaiskitaristien vinkkelistä.
Tärkeitä kokemuksia olivat myös Helsingin jäähallissa ja Kulttuuritalolla järjestetyt ulkomaisten artistien konsertit. Muistan yhä ensimmäisen matkan bussilla Helsinkiin syksyllä 1981, jolloin lähtemättömän vaikutuksen teki jäähallissa konsertoinut Eric Clapton. Toinen mieleen painunut tapaus 1980-luvulta on edesmenneen kitaristi Allan Holdsworthin konsertti Kulttuuritalolla.

•••
On mukava muistella historiaa, mutta samalla on huikeata huomata ero nykyhetkeen – ilmainen kommunikaatio internetin välityksellä eri puolille maailmaa, kansainväliset keikkareissut, verkostoituminen, mobiililaitteet, tiedon, musiikin ja oppimateriaalin jakaminen, globalisaatio ylipäänsä, EU, matkailun helppous, teknologian ja musiikkilaitteiden kehitys… Moni näistä asioista on helpottanut huomattavasti muusikoksi ryhtymistä ja ammatissa toimimista.
Toisaalta perusasiat eivät sittenkään ole muuttuneet mihinkään. Soittaminen vaatii edelleen musiikin kuulemista, harjoittelua ja kätten taitoa. Musiikki on edelleen ihmisten välistä kommunikointia parhaimmillaan ja toimii humaanina, sisäistä inhimillistä luontoa heijastavana ilmiönä.

•••
Vaikka maailma todella muuttuu dramaattista vauhtia, on hyvä joskus palata perusasioiden äärelle ja havaita, että ne pysyvät sittenkin. Ihmisyys, kitaransoitto ja musiikin perusfunktio nimittäin eivät näytä aikojen kuluessakaan muutoksia kaipaavan.

•••

Muusikkona maailmalla on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman jakson löydät aina uusimmaasta painetusta lehdestä… Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 6/2018.

 

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

06.01.2020
|
Kari Antila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy