Käsiala - oma ja ainutkertainen

Oma persoonallinen ja jäljittelemätön käsiala tekee soittajasta Soittajan. Hendrixillä oli käsialansa, Stevie Ray Vaughanilla oli omansa ja niin Joe Satrianilla kuin Carlos Santanallakin on ilmiselvästi sellainen – omintakeinen tapa ottaa äänet soittimesta. Kyse on yhtä paljon sävelten sävystä kuin sävelikön koostumuksesta, yhtä lailla kiinni sävelten ajoituksesta kuin niiden painotuksista. Ja tämä pätee kitaran lisäksi muihinkin soittimiin, sillä Branford Marsaliksen foni erottuu joukosta siinä missä Steve Gaddin rummutus tai Stevie Wonderin clavinettikin. Persoonallinen käsiala tulee kuuluviin, soittipa henkilö millaisilla kamppeilla tahansa, jos kädenjälki ylipäänsä on kehittynyt.

Aina tuollainen kädenjälki ei jalostu lopulliseen muotoon soittajan itsensä muotoilemana vaan puuhaan saattaa sotkeutua yksi jos toinen sivullinen, toisinaan myönteisin, joskus kielteisin seuraamuksin. Ja eräissä tapauksissa ainekset ovat kyllä jo olemassa, mutta se viimeinen silaus vaatii juuri erityisen herätteen, tai aivan tietynlaiset emmeet.

Esikuvaksi nousseen persoonallisen soittajan käsialasta tulee myös jäljittelyn kohde, jonka aineksia selvitellään kerta toisensa jälkeen mm. internetin keskustelupalstoilla. Kuten vaikkapa rock-kitaristina arvostetun Slashin soundin saloja.
Äänittäjä-tuottaja Mike Clink kertoo Slash-soundin synnystä erinomaisen valaisevassa ja mielenkiintoisessa kirjassa ”Behind the Glass” näin:
– Ensimmäistä Guns N’Roses -levyä tehdessä me loimme soundin. Heillä ei ollut siinä vaiheessa mitään, basistilla taisi olla basso ja kaappi, muttei nuppia. Ja Slashin kanssa kokeilimme noin 30-40 eri vahvistinta, ennenkuin sopiva löytyi...
Ennen studioon menoa Clink oli jo käynyt seuraamassa yhtyeen harjoituksia. Rumpalilla ei tuolloin ollut omaa settiä, joten sellainen vuokrattiin hänelle. Slash taas oli soittanut kitaralla, joka ei Clinkin mielestä soveltunut soittotyyliin. Niinpä tuottaja meni ja osti Slashille Les Paulin, jolla tämä soittaa edelleen. Näin päästiin levyttämään ja saatiin aikaan ihailtu soundi.
Ja toisen levyn tekovaiheessa soitettiin jälleen 30-40 vahvistinta läpi, koska se ensimmäisellä platalla hyväksi havaittu vahvistin ei ollut enää Slashilla.

Tarkoitus ei ole millään muotoa vähentää Slashin arvoa. Mutta kertomus osoittaa nähdäkseni sen, ettei taiteilija aina itsekään ole selvillä kuinka tavoitteensa saavuttaisi. Toisinaan tarvitaan sivustalta tukea, jolla asiat saadaan loksahtamaan paikoilleen, joskin on huomattava, että tuki sivustalta saattaa joskus olla yliampuvaakin.
Aikanaan Bruce Hornsby kertoi ulkomaisen julkaisun haastattelussa rakentaneensa itselleen oman studion saadaksen soittaa rauhassa; kuten haluaa ja sellaisella soundilla, josta itse tykkää. Eikä tämä tapahtunut uran varhaisvaiheessa vaan sellaisten näyttöjen jälkeen, jotka monelle olisivat riittäneet jo pysyväksi todisteeksi taiteellisesta kyvykkyydestä. Siinä pisteessä, kun se tuki sivustalta ohjasi lopputulosta ihan toiseen suuntaan, kun artisti itse olisi halunnut.

Sekin vaikuttaa asiaan, että soundeista puhuttaessa käsitellään abstraktia ja hyvin subjektiivista havaintomateriaalia ja sen aiheuttamia tunnereaktioita. Sekä mikä jollekin kuulostaa ärhäkkäältä, saattaa olla jonkun toisen mielestä kesyä ja perin kilttiä. Yhdelle kvinttijunttaus edustaa kapinaa, toiselle kvintin korottaminen ylinousevaksi...

Paljon myös puhutaan selkiytymättömin termein – vaikkapa pop-soundista ja rock-soundista – vaikka oikeastaan pelkkä soundi itsessään ei vielä edustaisi mitään tyyliä. Kehä kiertyy tässä umpeen, sillä soundi ilmentää aina sitä tyyliä, jota soittajan käsiala muutoinkin tukee; sävelikön koostumuksen, sävelten ajoituksen ja niiden sävyn sekä painotusten kautta.
Siispä siteeraankin lopuksi mielestäni osuvia sanoja, jotka aikanaan lausui FM-synteesiä Yamahan kuuluksi DX7-syntikaksi jalostanut Dave Bristow eräässä lehdistötilaisuudessa, kun häneltä kysyttiin miksi Yamahan legendaariseen DX7-syntikkaan ei oltu ohjelmoitu rock-henkisempiä soundeja:
– Rock-soundi on tiukasti kontrolloitua ja kurinalaisesti annosteltua voimaa, ei niinkään jokin erityinen soundi itsessään.

Lukuterveisin,

Lauri Paloposki,
päätoimittaja