Soittajan ja soittimen välillä on vuorovaikutussuhde, joka muovaa soittotapahtumaa. Esimerkiksi kitaristi saa soittimensa kielestä sormituntumalla vasteen, jota kuulovaikutelma täydentää. Palaute on välitön ja taitavan soittajan kontrolli automaattiseksi toiminnaksi hioutunutta. Jos soitin tuottaa toivotun äänen kevyellä kosketuksella, se heijastuu heti soittoon. Jos taas soitin kaipaa ankarampaa käskyä, sekin vaikuttaa soittosuoritukseen. Niin tai näin, soittaja pyrkii aina kohti omaa ääni-ihannettaan tai ominaissoundiaan. Ja mikäli taitoa on, sen myös saavuttaa.
Kuulija saattaa aavistaa tuollaiset erot nähdessään musikantin olemuksen ja ilmeet, mutta kenties vain silloin, kun katsekontakti on kuulon tukena. Jos samaa soittoa kuunnellaan soittajaa näkemättä, eroa ei ehkä lainkaan huomaa.
Vaikka huonosta ei saa hyvää millään, niin taitava muusikko voi hämmästyttävän tehokkaasti kompensoida keskinkertaisen soittimen puutteita venyttämällä omaa suoritustaan. Vähän kehnompikin stratocaster-tyyppinen kitara saattaa kuulostaa ihan täysmittaiselta lajinsa edustajalta, ja reunasärön puristus esiin jäykemmästä vahvistimesta taittuu kyllä sekin soittotatsia jyrkentämällä, kunhan soittajalla vain on taitoa kylliksi.
Johtopäätös: ääntä kuuntelemalla voi arvioida kyllä sitä miltä ääni tai soitto kuulostavat, mutta pelkästään kuuntelemalla on hyvin vaikea arvioida käytössä olleen soittimen tai soittokaluston todellista laatua. Siihen tarvittaisiin täydennykseksi myös soitinta soittaneen muusikon kuvaus soittotapahtumasta tai omakohtaista kokeilua.
Siksi sanallinen arvio soittimesta tai laitteesta voi parhaimmillaan tarjota arvokkaampaa ja käyttökelpoisempaa tietoa, kuin ääninäyte, jonka saatteeksi ei tarjota riittävästi oheisinformaatiota.
Edellä käsittelemäni ilmiö ei rajoitu vain soittamiseen vaan se pätee myös laulamiseen. Asetelma on pohjimmiltaan aivan sama kuin edellä, vain sillä erolla, että laulumikrofoni ojennetaan solistille useimmiten jonkun toisen ennalta valitsemana, kun taas kitaristi yleensä valikoi itse itselleen koko kaluston soittimesta vahvistimeen asti, ja määrittää samalla oman ominaissoundinsa mahdollisimman pitkälle itsenäisesti. Ja niin, että edellä esitelty soittotapahtumaan oleellisesti vaikuttava palautemekanismi pysyy omassa hanskassa.
Laulajan oma soundi on suppeasti katsottuna se akustinen ääni, jonka hän suustaan ilmoille kajauttaa. Tämä on kuitenkin kapea tulkinta aiheesta, sillä näin rajattuna koko laulutapahtumaa ohjaava palautemekanismi mikrofonista monitorointiin saakka jää sen ulkopuolelle ja jonkun muun vastuulle.
Parhaimmillaan kaikki toimii, mutta ankeimmillaan laulajan kohtalona on tulla toimeen sillä mitä on tarjolla. Tilanne kärjistyy ikävästi, jos äänihenkilö pukee ylleen audioammattilaisen haarniskan ja lyö samalla laulajan otsaan ääniasioista ymmärtämättömän artistin leiman.
Ja usein taitaa ollakin, ettei laulajalla ole samaa teknistä sanastoa käytössään, mutta aivan taatusti hän kyllä tuntee eron siinä saako äänelleen mikrofonin ja monitoroinnin kautta kunnollisen vasteen vai ei. Tämä vastaa kitaristin hyppystuntumaa, eikä se ole mitenkään vähäpätöinen asia. Jos tuntumaa ei ole tai se on huono, ei laulukaan suju parhaalla mahdollisella tavalla.
Siksi jokaisen itseään kunnioittavan solistin kannattaisi perehtyä hieman myös tekniikkaan ja kokeilla erilaisia mikrofoneja hallituissa oloissa, mieluusti harjaantuneen ja yhteistyöhaluisen audioexpertin kanssa. Sitä kautta voisi löytyä konsteja erilaisissa tilanteissa toimimiseen, tai kenties juuri omalle äänelle ja omaan laulutapaan parhaiten istuva mikrofoni. Sellainen jonka kautta ilmaisu löytää ihanteellisen muodon. Samalla ehkä sen audioexpertinkin maailma avartuisi, kun mikrofonien speksit saisivat rinnalleen artistin kokemukseen pohjaavia sanallisia kuvauksia.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
Riffi