IK Multimedia Uno Synth on uusi analogisyntetisaattori

Softasyntkoiden koodaajana tunnettu IK Multimedia on lanseerannut nyt ensimmäisen fyysisen kosketinsoittimensa – Uno Synthin. Esikoinen on monofoninen ja suunnattu valmistajansa mukaan niille, joita puhuttelee erityisesti analogisyntikoiden sävykäs ja orgaaninen soundi.

IK:n tiedotteen mukaan näpsäkän kokoinen ja paristokäyttöinen Uno Synth kulkee helposti liikkuvaisen musikantin mukana, kun painoakin soittimella on vain 400 grammaa.
Tämän kahden oktaavin soittolaudalla varustetun monofonisen soittimen signaalipolku on täysin analoginen ja sen toteutuksesta vastaavat italialainen putiikki-syntikoiden valmistaja Soundmachine sekä IK:n oma suunnittelija Erik Norlander, jonka meriitteihin kuuluu mm. osallisuus Alesiksin Andromeda-soittimen kehittämiseen.
Uno Synth valmistetaan IK:n omalla tehtaalla Italiassa.

Äänikoneiston ytimen muodostavat kaksi jänniteohjattua oskillaattoria (VCO), jotka tuottavat soundin raaka-aineeksi saha-, kolmio-, tai pulssiaaltoa, jossa kantin leveyttä voidaan myös säätää portaattomasti.
Lisämakua antaa valkoista kohinaa tuottava generaattori ja lopullinen muoto veistetään resonoivalla, swiipattavalla suotimella (LP/HP/BP), ja VCA-verhokäyrällä.
Modulaatiopuolella voi valita LFO:n aaltomuodon seitsemästä eri vaihtoehdosta (Sine, Triangle, Square, Up Saw, Down Saw, Random sekä Sample/Hold)

 

Monofoniselle syntikalla tyypilliseen tapaan Uno Synth on erityisesti suunniteltu yksiäänisten basso- ja soololinjojen soittamiseen, mutta itsenäisesti viritettävien oskillaattoreiden ansiosta sillä voi tuottaa myös jonkin päällekkäin kerrostetun intervallin tai luoda mattomaista utua.

Kummankin oskillaattorin oma pulssinleveyden säätö laajentaa mahdollisuuksia soundien sävytykseen.
Oma viive-efekti ja viisi tehokasta perusmodulaatiota (Dive, Scoop, Vibrato, Wah sekä Tremolo) antavat omat keinonsa soiton maustamiseen realiaikaisesti.

Oman kierteensä puuhan tuo se, että perinteisen kromaattisen sävelikön vaihtoehdoksi Uno Synthin koskettimistolle voi valita myös jonkin 13 erilaisesta poikkeusskaalasta.


Uno Synth on ohjelmoitava ja siihen on valmiiksi ladattu 100 tehtaalla ohjelmoitua soundia, joista 80 voi jyrätä yli muusikon omilla luomuksilla.
Ennen omaan ohjelmointiin uppoutumista kannattanee tutustua presetteihin huolella, sillä niihin on ohjelmoitu valmiiksi erilaisia arpeggioita ja sekvenssejä ilmentämään laitteen mahdollisuuksia.
Uno Synthin arpeggio-automatiikka juoksuttaa säveliä kymmenellä eri kuviolla ja laajimmillaan neljän oktaavin alueella. 
Askelsekvensseriin puolestaan voi ohjelmoida omia kuvioita, joita soittimen muistiin mahtuu peräti 100 kappaletta.

Soivaa soundia voi kontrolloida yli 40 parametrilla, joille on oma säätimensä suoraan soittimen kansilevyssä.
Soundin muokkaukseen käy myös Mac/PC-editori. USB-liitännän ohessa Uno Synth on varustettu erillisin midi-tuloin ja -lähdöin.

Neljän AA-pariston sijaan Uno Synthiä voi käyttää myös USB-liitännän kautta.

IK Multimedia ilmoittaa, että Berliinin Superbooth-messuila esitelty Uno Synth saapuu kauppoihin heinäkuussa 2018.

Lisätiedot: Into-Luthman

Koosteen Superbooth 2018 -tapahtuman tunnelmista julkaisemme lauantaina 5. toukokuuta tällä samalla sivustolla.

Edit 7.5.2018: korjattu arvioitu saapumisaika kauppohin heinäkuuksi 2018.
 

04.05.2018

Peavey Nashville 112 – steel-kitaristin vahvistin

Peaveyn Nashville -sarjan vahvistimet ovat olleet perinteisesti steel-kitaristien suosiossa. Sarjan nuorin tulokas on toteutettu vanhempia malleja pienemmässä koossa. Ja nyt se on saatavilla myös Suomesta.

Vanerikoteloon pakattu Peavey Nashville 112 on varustettu 12-tuumaisella Blue Marvel -kaiuttimella, jonka kerrotaan olevan nimenomaisesti suunniteltu steel-kitaralle. Tehoa tämän transistorivahvistimen luvataan tuottavan 80 wattia.

Peavey Nashville 112 tarjoaa kaksi tulojakkia, High Gain ja Low Gain. Näistä jälkimmäinen on 10 desibeliä hiljaisempi, ja voi olla se oikea, mikäli instrumentista lähtevä signaali on erityisen kuuma. Pre Gain -säädöllä tulosignaalin taso  määritellään tarkemmin.

Peavey Nashville 112 on varustettu aktiivisella ekvalisaattorilla, jossa kaikkia kolmea aluetta (Low, Mid ja High) voidaan joko korostaa tai leikata.
Mid-säädin toimii yhdessä Shift-kontrollin kanssa, jolla asetetaan vaikutuksen keskitaajuus 150 hertsin ja 1,5 kilohertsin välillä.
Ekvalisaattorissa on myös Presence-hanikka, jolla voidaan vielä erikseen korostaa ylä-ääneksiä 15 desibelin verran. 

 

Peavey Nashville 112 tarjoaa kaksi etupaneeliin sijoitettua efektilenkkiä. Toinen niistä on kytketty ennen ekvalisaattoria, toinen taas sen jälkeen. Näistä kahdesta Pre Eq Patch on tarkoitettu myös volume-pedaalin kytkemiseen. Valmistajan mukaan pedaali ei näin kytkettynä vaikuta soundiin, vaan ainoastaan volumeen.

Peavey Nashville 112 on varustettu kaiulla, jonka määrää kontrolloidaan Master Reverb -säätimellä. Kaiun saa signaalista pois vääntämällä säädön täysin kiinni.
Lisäksi nuppirivistöön kuuluu luonnollisesti Master Volume.

 

Peavey Nashville 112:n takapaneelista löytyvät loput liitännät.

Näistä Power Amp In sekä Preamp Out / CD Input toimivat tarvittaessa myös kolmantena efektilenkkinä.

Balansoitu lähtö taas on tarjolla XLR-muodossa.
Kuulokeliitäntää käytettäessä vahvistimen oma kaiutin mykistyy ja hiljainen harjoittelu on mahdollista.
Remote Switch -liitäntä puolestaan mahdollistaa jalkakytkimen liittämisen, jolla voidaan vaimentaa kaiku ja/tai Post Eq -efektilenkki. Tämä kytkin on kuitenkin erikseen hankittava lisävaruste.

Peavey Nashville 112 painaa reilun 22 kiloa.

LisätiedotEM Nordic

03.05.2018

Phil Collins "Omaelämäkerta"

Liki neljäsataa sivua kuivaa englantilaista itseironaa, teräviä havaintoja kollegoista ja avointa tilitystä itseä ja lähimmäisiä turhemmin silittelemättä, siinä Collinsin elämäkerta tiivistettynä.


Phil Collins on huiman ja todella pitkän uran luonut, suuren yleisön solistina hyvin tuntema, mutta käsittääkseni muusikkona ja säveltäjänä yhtä yleisesti aliarvostettu persoona, jolla on sana hallussaan laululyriikan ohessa myös tarinoiden kertojana.
Siksi onkin ilahduttavaa, että kääntäjä Jere Saarinen on vaalinut huolella alkuperäisteoksen henkeä teosta suomentaessaan.
Tosin englanninkielisen version kaikkein raflaavin heitto, kanteen nostettu "Toistaiseksi elossa", on jostain syystä pudotettu suomennoksesta pois. Se ei kuitenkaan itse lukunautintoa himmennä, kiitos kansien väliin ladotun varsinaisen tarinan.

Collins käy kirjassa läpi elämänsä lapsuuden ajoista alkaen, joskin pääpaino on luonnollisestikin musiikissa ja sen tekemisessä. Ja tähdentää jo alkusanoissa, että kyseessä ovat hänen omat muistonsa, nimenomaan hänen versionsa tapahtumaista, jotka jollekin muulle paikalla olleelle ovat saattaneet näyttäytyä aivan erilaisina. Ja taatusti ovatkin, mutta nyt onkin kiinnostavaa kuulla Collinsin omat näkemykset.

Jos entuudestaan ei ole selvillä, niin kirjaa lukiessaan hämmästelee kyllä sitä, miten moneen Genesiksen rumpalina tunnetuksi noussut ja sittemmin Peter Gabrielilta solistin paikan perinyt Collins on ehtinyt.
Mittavan soolouran oheen mahtuu lyhyempi- ja pidempikestoisia sivukokoonpanoja, ja lukuisia yhteistyöhankkeita muiden maailmanluokan tähtien kanssa. Sekä elokuvarooleja, joihin Collins alkujaan näyttämöilmaisua opiskelleena solahtaa kuin kala veteen. Ja joista mies myös toisinaan solautetaan ulos yhtä sukkelasti – filmin leikkausvaiheessa, hepulta itseltään kysymättä…

Collinsin elämäkerta on sopivan avoin ja paljastaa siviilielämän kompuroinnit siinä missä ammatillisen epäuskonkin alhot ja suoranaiset epäonnistumiset.
Niin, että lukija ymmärtää tilanteiden syyt ja seuraukset kertojan vinkkelistä. Mutta samalla niin, ettei kenenkään toisen yksityiselämää kaivella ilkeilevästi, eikä ketään pyritä mollaamaan.
Se, että elämä on raadollista ammatillisesta menestyksestä huolimatta käy kyllä selväksi näinkin.

Ja kuten alkuperäisteoksen kannessa lukee, elossa ollaan, joten vielä tulee uusia lukuja ja käänteitä tähän tarinaan. Niitä odotellessa kannattaa kopata tiiliskiven kokoinen kirja kouraan ja uppoutua lukemaan. 
Kirjan suomennos on kulttuuriteko, josta kuuluu kiitos Minerva-kustannukselle.


Phil Collins, Omaelämäkerta, (Minerva-kustannus 2018, n. 380 sivua, ISBN: 9789523126589, saatavana myös sähkökirjana).

 

02.05.2018

Yamaha EAD10 – tubettajan taikalaatikko

Yamahan EAD10 lupaa helpottaa rumpalin elämää olipa kyse treenaamisesta, äänittämisestä, keikoista tai tubettamisesta – se mikittää ja prosessoi, triggaa ja samplaa.

EAD10:n perusajatuksena on muuntaa akustisen setin soundia käsitellympään muotoon päivän uusimman DSP-teknologian keinoin.
Ja jos vaaditaan äärimmäisen roboottista kuulokuvaa, johon akustisen soinnin kuorrutus röyhkeimmälläkään efektikattauksella ei riitä, voi panostaa enemmän EAD10:n triggeriosastolle. Johan alkaa syntyä dramaattisia muutoksia!

EAD10:n kautta aukeaa väylä myös padien maailmaan. Takapuolen jakkeihin voi kytkeä jopa kuuden padin tai ulkoisen triggerin setin.

 

 

Klikkikin on EAD10:n tärkeitä ulottuvuuksia. Valittavissa ovat klikkisoundin, tempon ja tahtilajin lisäksi tahdinosien voimakkuussuhteet. Tap Tempo on hyvä lisä, jolla saa haettua treenibiisin tempon kohdilleen näppituntumalla. Toiminto pelittää myös bassaria potkimalla.
Klikki on oiva apuväline myös keikalla. Tosin keikkatilanteessa pulmaksi voi nousta se, ettei EAD10:n etureunasta löytyvälle kuulokeliitännälle löydy omaa, masterlähdöstä erotettua voimakkuussäätöä.

Keikan tiimellyksessä voi myös bassarin vanteeseen ruuvattava sensorimötikkä olla fyysisessä vaarassa, eli on parasta varmistaa, että kapuloiden liikeradat väistävät sen varmasti, vaikka suojagrilli vankalta vaikuttaisikin.
Ja keikalle vielä kolmaskin varoituksen sana: EAD10:n mikitys- ja triggausprosessin virheettömyyden takeeksi on parasta yrittää sijoitella setti lavalle niin, ettei ihan vieressä olisi niitä kaikkein eniten luukuttavia kanssasoittajia tai huutavia kulmamonitoreita.

Rumputubettaminen on päivän trendi, ja siihen tarjoaa mainioita työkaluja EAD10:n kanssa pelittävä Rec'n' Share -mobiilisovellus. Treenailussa ja opetushommissa auttava äppi puhkeaa kukkaansa tubetellessa: videon kuvaaminen käy kännykällä, ja audiolinja otetaan EAD10:stä.

Miksaus hoituu puhelimessa, jossa kokonaisuus rendataan yhdeksi fileeksi ja ladataan se lopuksi ihmeteltäväksi Youtubeen. Näin helppoa ei asiallisilla rumpusoundeilla varustetun rumpuvideon teko ole ollut koskaan.

Myös mobiililaitteen suunnasta voi dumpata biisejä EAD10:een kytketylle Flash-muistille, minkä jälkeen pääsee soittamaan biisin päälle oman rumpuosuutensa ja tallentamaan sen. Aika kompakti äänitysstudio rumpalille!

Yllä oleva nettispesiaali on jatkoa kattavalle Yamaha EAD10:n testiartikkelille, jonka löydät Riffin painetusta numerosta 2/2018.
 

01.05.2018

Michael Manring Sellosalissa Espoossa 4.5.2018!

Jo yli kolmen vuosikymmenen ajan bassonsoiton rajoja rikkonut Michael Manring saapuu Sellosaliin konsertoimaan perjantaina 4. toukokuuta.

Amerikkalaisen Manringin innovatiivinen ja persoonallinen soittotyyli on vaikuttanut voimakkaasti moneen tämän päivän basistiin sekä kitaristiin. Vuoden basistiksi Bass Player -lehden äänestyksessä 90-luvulla valittu Manring esiintyy Sellosalissa sekä soolona että Paidarion-yhtyeen kanssa. Konsertin ohjelmisto perustuu Michael Manringin omiin, sekä Paidarionin uusiin sävellyksiin.

Konsertti alkaa kello 19.00 ja sen kestoksi ilmoitetaan puolitoista tuntia. Väliaikaa ei ole.

Liput alkaen 15 € + toimitusmaksu: Lippupiste

Michael Manring (bassot & efektit)

Paidarion: Esa Kotilainen (kosketinsoittimet), Jan-Olof Strandberg (akustinen sekä sähköbassokitara & pystybasso), Kimmo Pörsti, rummut & lyömäsoittimet. 

Lisätiedot: Sellosali

01.05.2018

Doghouse Band: Lollipop River –New Days of Iguana?

Doghouse Band -nimen takana on Veli-Pekka ”Puka” Oinonen, joka tunnetaan yhtenä suomalaisen rockkitaran suunnannäyttäjistä. Sulkia hatussa riittää yli 40 vuoden uralta. Oinosen kitaratyöskentelyä on voinut ihastella niin Lapinlahden Linnuissa tai Leningrad Cowboysissa kuin Pelle Miljoonan tai Michael Monroen rinnalla.


Tärkein Oinosen bändeistä on kuitenkin ehdottomasti Nights of Iguana, 1980-luvulla Yhdysvalloissakin kiinnostusta herättänyt bändi. Siitä hänet muistetaan, eikä ihme – Oinonen määritteli soitollaan psykedeliasävytteisen rockkitaroinnin uudelle tasolle.

Nyt 30 vuotta myöhemmin Doghouse Bandin soidessa voi hieraista korviaan: onko Nights of Iguana tullut takaisin?! Lollipop River on aikamatka menneeseen. Oinosen tunnistettava sustain, mandoliinit ja 70-luvulle haiskahtavat sointuvaihdokset – koko paketti – kuulostaa niin kovin tutulta.

Laulusolisti Graveyard Virtasen hämmentävä soundi on osasyy illuusioon.
Nights of Iguanan keulahahmo Floyd teki persoonallisella laulutyylillään Iguanasta tunnistettavan. Tunnistettava baritoni, lakonisen laiska, arroganttikin. Samat määritelmät osuvat Virtaseen, joka kuulostaa vahvasti edesmenneeltä Floydilta. Jokin osa Floydin viehätyksestä kuitenkin puuttuu, vaikka Virtasen laulu on parhaillaan täysin rock-uskottava. Vertailulta ei kuitenkaan tässä yhteydessä voi välttyä. Hänen laulusoundistaan voi löytää yhtymäkohtia myös niin Iggy Popin kuin Lou Reedin narisevaan fraseeraukseen. Jos kyseisten solistien tyyli viehättää, voi Doghouse Bandin materiaali kolahtaa. Muuten laulun monotoninen lakonisuus voi nousta ongelmaksi.

Oinosen kirjoittama biisimateriaali on laadukasta ja levy paranee joka kuuntelulla. Parasta antia ovat taitavasti soitetut ja sovitetut kitararaidat, joista löytää joka kerta jotain uutta.
Kohokohdaksi nousee Lullaby, jonka upeasta teemasta olisi Eric Claptonkin ylpeä. Siinä soivat piano ja slidekitara unisonossa. Todella koukuttava ja kaunista. Kappale on muutenkin niin lähellä Nights of Iguanaa, ettei voi välttyä ajatukselta onko sävellys Iguanan jäämistöistä herätelty?
Saman ilmiön tekee upea Starfish, jonka sointuvaihdoissa on jotain tuttua. Myös erittäin vahvat David Bowie -vaikutteet kuuluvat läpi. Oinosen kitarat soivat jälleen kuin lumoavat seireenit ja lopun brianeno-piano kruunaa kunnianhimoisen kokonaisuuden.

Bändin kökkö nimi voi herättää kysymyksiä. Houseband-tarkoitukseen otettu kertakäyttönimi ei kyllä tee oikeutta hienoa musaa omaleimaiselle poppoolle. Nyt kun livekokoonpanossa soittaa myös Iguana-mies Delay Kolanen, voi kysyä aiheellisesti pitäisikö nimi olla Nights of Iguana? Vai kenties New Days of Iguana?

 

Lisätiedot: Levykauppa Äx

01.05.2018

Mara Balls, On The Rocks 28.4.2018, Helsinki

Syksystä asti kuukausitolkulla remontissa ollut Mikonkadun rokkiliiteri saatiin lopulta avattua parahultaisesti Vapun alla. Avajaisviikolle oli saatu mahdutettua paljon monipuolista elävää musiikkia. Suomen tämän hetken kiinnostavimmista yhtyeistä oli paikalle buukattu myös Mara Balls.

Mara Balls otti alakerran uudenkarhean lavan haltuun iltayhdeksältä. Naisen trio melskasi nyt kuitenkin erikoiskokoonpanossa, kun vakirumpali Antti Palmu oli lähtenyt kiipeilemään Keski-Eurooppaan. Tuuraaja esiteltiin Ainoksi.

Muitta mutkitta asiaan: Vuorenhenki, 2017 ilmestyneeltä ”Elävä kivi” –levyltä.

Mara Balls on löytänyt musiikissaan mainion sapluunan, eikä vähiten kokoonpanon suhteen. Triossa kun ei nimittäin soittaja paljoa peesaile! Naiskitaristeja ei estradeilla toisaalta yhtään liikaa näe, ja kun asiat tehdään perinteet tuntien ja tiedostaen, eikä otsa rypyssä, on jälki parhaimmillaan paitsi erittäin viihdyttävää, myös paljon kaivattua vaihtelua ”marsut lavalle ja nupit kaakkoon” –tyyliin, josta on saatu kyllä jo ihan riittävästi nauttia.

Toisena kuultu ”Oo mun oma”, vuoden 2016 debyyttilevyltä ”Vuorten taa” omalla tavallaan kiteyttää, mistä tässä on kysymys: Autotallirockia blues-vivahteita unohtamatta. Siellä vilahtaa häivähdys jimmypagea soundissa, tuolla sovituksessa ripaus alkuaikojen Sabbathia. Ei todistella tai nöyristellä mitään, avataan uutta, omaa latua suomalaiseen umpihankeen.

 

Ennakko-odotuksista huolimatta yhtyeen äänenvoimakkuus pidettiin kurissa, ja trion soitanta svengasi mainiosti. Paikan akustiikka tuntui sekin remontin jäljiltä toimivan varsin malliikkaasti.

 

Basisti Aapo Palosen tanakka komppi sekä rumpali-Ainon maltillinen, enemmän säestykseen tyytynyt kapulointi loi kitaristi-laulaja Maralle ( oik. Maria Mattila) pohjan, jolle tämä pystyikin rakentamaan paikoin hyvinkin pikantteja kuvioita.
Kitaran vireestä hyväntuulisesti esiintynyt nainen piti huolta säntillisen huomaamattomasti kappaleiden välissä.
Oman lupsakan lisämausteensa toi tamburiinia soittanut, lavaa ympäriinsä mönkien hiippaillut ”menninkäinen”, jonka nimi itseltäni meni valitettavasti ohi.

”Ajan takana”, ja jo eräänlaiseksi Maran tavaramerkiksi muodostunut ”On pakko ajaa”, myös em. levyltä kuultiin, kun lämmittelijän roolissa tällä kertaa soittaneen bändin napakka setti päättyi hiljattain ilmestyneen vinyyli-EP:n kappaleeseen ”Maailma palaa”.

Mara Balls pitää ehdottomasti nähdä normikokoonpanossa, ja ”omalla” keikallaan. ”Nyt sataa”, heitti Mara loppukaneetiksi. Illan pääesiintyjän, nosteessa olevan hardrock-pumppu Shiraz Lanen oli vuoro päästä luukuttamaan.

 

30.04.2018

Vesa Haaja – se hetki on nyt

Vesa Haajan ensimmäinen soololevy, Se Hetki On Nyt, julkaistiin 2017. Onnistunut kokonaisuus sisältää elementtejä ’60–70-lukujen melodisesta popista ja rockista, iskelmästä 
ja miksei vähän kantristakin.

 

Monesta yhteydestä tuttu Vesa Haaja kertoo, että soololevyllään hän on tehnyt musiikkia, jota ei ole päässyt tekemään muissa kokoonpanoissa. Parhaiten Haaja tunnetaan laulusolistin pestistään Agents-yhtyeessä, mutta jo ennen sitä kokenut kehäkettu oli keikkaillut paljon ihan kansainvälisestikin viitekehyksenään rock’n’roll- ja rockabilly-henkinen musiikki (Whistle Bait, Barnshakers, Hi-Fly Rangers).

– Okei, genrerajat on niin hiuksen hienoja, että jonkun mielestä tämä voi olla ihan saman kertaamista ja jonkun toisen mielestä taas ei. Kyllä tämä minulle on vähän erilaista musiikkia kuin nuo muut. Toki tämän levyn genret ovat kulkeneet mukanani koko ajan, olen niitä sitten esittänyt tai en. Siinä mielessä tämä summaa koko homman, tosin ehkä se ihan rajuin rokki jäi pois, koska täytyi kuitenkin tehdä albumikokonaisuus, Haaja summaa Storyvillen nurkkapöydässä.

Se Hetki On Nyt -albumilla soittavat Haajan ohella Sami Nieminen (Hammond-urut), Juha Litmanen (rummut), Tuomas Metsberg (kitara) ja Lasse Sirkko (basso). Haajan mukaan lähtökohtana sessioissa oli saada livenä talteen niin paljon kuin mahdollista.
– Laulut piti ihan teknisistä syistä ottaa uudestaan eri tilassa, kun siinä tarkkaamossa lauloin. Aika paljon sinne jätettiin orkkiskitaroita. Bassoja otettiin jonkin verran uusiksi. Sanoisin, että kyseessä on puoli-live.

Onko sinulle tärkeää, että soitetaan studiossakin livenä?
– Kyllä se on. Aika moni levy, minkä olen tehnyt vuosien varrella on ollut ihan täysin studio-live. Agentsin kanssa on muutaman levyn raitoja rakennettu pala kerrallaan. Kyllä siinä tietty fiilispohja säilyy, jos pääsee vetämään livenä, vaikka ne sitten uusisi jälkeenpäin. Toisaalta se on tietty vähän turhauttavaa, jos jo äänitysvaiheessa tiedät, että teknisten syiden takia tämä joudutaan ottamaan uudestaan ja kuitenkin pitää vetää ihan täysillä jotta se fiilis säilyy. Mutta so what, Haaja pohtii.

Levyn viimeinen kappale, ”Toiveunta”, kuulostaa ainakin kirjoittajan mielestä kuin se olisi tehty demon päälle; kitara ja laulu tuntuvat poikkeavan soundiltaan aika paljon muusta taustasta. Miten tämä kappale toteutettiin?

– Se tehtiin tarkoituksella sellaiseksi, että se kuulostaisi hieman huojuvalta ja raffilta demolta. Tuossa kappaleessa pääsin toteuttamaan sitä, missä olen parhaimmillani eli epävireisen akustisen kitaran soittamista. Ajatus lähti siitä, kun kappaleen tehnyt Marko Haavisto lähetti sen biisin tosi rujona mies ja kitara -demona; en tiedä miten hän oli sen äänittänyt, mutta siinä oli todella särkevä laulu. Me ensin jopa funtsittiin, että siinä laulettaisiin kuin puhelimessa. Sitten kuitenkin tultiin siihen ajatukseen, että sellainen soundi pomppaisi levyn kokonaisuudesta vähän väärille urille.

 

Tuottajan viimeinen sana

Levyn kappaleista ainakin ”Vain hölmö uskoo rakkauteen” ja ”Kesäsade” voisivat hyvin olla Agentsin levyillä, paitsi että ne soitettu hyvin eri tavalla. Oliko se ihan tietoinen päätös, että soitto ei saa kuulostaa ainakaan tuolta bändiltä?
– Ei siinä sellaista lähtökohtaa ollut. Sillä tavalla tehtiin, että soitto palveli biisiä mahdollisimman hyvin. Mutta yksi päätös mikä tehtiin siksi, ettei vain tehtäisi toisintoa noista minun muista bändeistä, oli sellaisen tuottajan hankkiminen, joka ei ole ollut projekteissani mukana. Toisaalta hänen piti kuitenkin tietää taustani ja se miltä musan tulisi kuulostaa, ja tuoda sinne yhtä lailla elementtejä, joilla se pikkuisen erottuu muista jutuistani.

Mikä oli tuottajan rooli levyn onnistuneissa sovituksissa? Olivatko sovitukset äänitysten alkaessa valmiina jo bändin toimesta vai osallistuiko Antti Ikola niihin paljonkin?
– Sekä että. Antti kävi jonkin verran joissain treeneissä, kun me painiskeltiin joidenkin sovitusten kanssa ja antoi oman panoksensa, niin kuin joka jamppa. Siitähän tämä on mukava bändi, että kaikki on musan takana ja jokaisella on omia ideoita. Siksi olikin tärkeää, että on yksi joka päättää miten lopulta tehdään. Antilla oli sitten se lopullinen valta.

Esa Elorannan tekemä ”Aurinkoni” oli Haajan mukaan yksi levyn vaativimpia sovitettavia.
– Bluelight (levy-yhtiö) halusi, että kaksi biisiä tulee ristiin CD:llä ja vinyylillä, ja siksi meiltä uupui pari biisiä. Aurinkoni oli Esa Elorannan viimeisiä lähetyksiä minulle. Tykkäsin siitä heti, mutta se oli myös hyvin demomainen sillä tavalla, että siitä pystyi tekemään mitä vaan, mutta samalla piti olla hyvin tarkka mitä sen kanssa tekee. Antti ei päässyt niihin sovitussessioihin mukaan, joten me sitten lähestyttiin sitä vähän Buddy Hollyn Peggy Suen kannalta. Se vaati muistaakseni kolme eri rumputräkkiä päällekkäin vedettynä, jotta biisi alkoi kuulostamaan siltä ettei se ole tylsä.

Erityisen komealta kuulostaa singlenäkin julkaistu ”Uusi tähti”. Siinähän on jopa Glen Campbell -fiilistä.
– On, ehkä tietämättäkin. Mutta Esa, joka on tehnyt biisin, on kova Glen Campbell -fani. Siinä demossa ei välttämättä ollut sitä fiilistä, mutta hyvin nopeasti se vain soljui muottiinsa. Se oli myös yksi kappale, missä jouduttiin painimaan, sillä sitä miksattiin useaan eri otteeseen; siellähän on hyvin paljon sellaisia pieniä träkkejä, sitä sun tätä, ihan pieniä pimpautuksia. Se miten siitä sitten saatiin kokonaisuus oli vähän ongelmallista.

 

Draaman kaari on tärkeä

Vesa Haaja kertoo, että levyä tehtäessä pyrittiin tietoisesti vanhan ajan albumikokonaisuuteen, jossa ”jokaisen kappaleen paikka on juuri siinä kun se on, eikä missään muualla.” Esimerkiksi iso kasa Haajan itsensä, Elorannan ja Haaviston levyä varten tekemiä kappaleita jäi odotuttamaan seuraavaa kertaa, koska kokonaisuutta ei haluttu enää rikkoa.

– Siihen pyrittiin saamaan sellainen draaman kaari. Mutta se on nykyaikana oikeastaan ihan mahdotonta kokea, ellet sitten kuuntele CD:ltä tai vinyyliltä. Nykyäänhän puhutaan yleensä vain biiseistä, mutta meillä oli vähän erilainen lähtökohta.

Häiritseekö sinua se, että et saa tämän levyn musiikkia kaikkien kuultaville esimerkiksi LP-levyn A- ja B-puolena?

– Sillä tavalla kyllä, että itse tykkään kuunnella niitä kokonaisuuksia alusta loppuun. Se on jollakin tavalla kiehtovaa, kun kuulee, että tässä on nyt yritetty tavoitella tällaista draaman kaarta. Esimerkiksi tätä levyä tehtäessä oli koko ajan mielessä se, että tämä voisi olla niin kuin keikkasetti: se lähtee tuosta ja loppuu tuohon, ja tuossa kohdassa tulee sitten se rytistys ja heti sen perään pikkuisen hiljennetään.

Laulunkirjoittajana Haaja kertoo itse olevansa hyvin vanhan liiton tekijä, jolla ei ole käyttöä kotistudiolle, vaan demot tallentuvat akustisen kitaran kanssa ”ei sentään enää sanelukoneelle, vaan jopa Zoomin tallentimelle”.
Soololevyllä ja sen tiimoilta tehtävillä keikoilla Haaja soittaa Guildin akustista kitaraa. Sen sijaan Agentsin kanssa hänet on nähty alkuperäisen Fender Wildwood -akustisen kanssa. Kerrotko vielä lopuksi, millainen soitin se on?

– Aivan mahtava. Se on aivan loistava sellaiselle kaverille, joka soittaa sähkökitaraa ja tykkäisi soittaa akustista noin niin kuin komppihommissa. Sehän tuntuu aivan samalta kuin soittaisit sähkökitaraa. Siinä on vain kaksi ongelmaa. Ensinnäkin jos sellaista etsii, niin et löydä, koska niitä ei vain ole – nehän ei ole ihan parhaiten tehtyjä kitaroita, joten tuotannon lopettamiseen oli ihan syynsä. Toisaalta jos löydät, niin hinnat ovat nousseet ihan kattoon. Omani löysin muutama vuosi sitten Helsingistä, eikä se ollut edes kallis. Olen yrittänyt löytää toista varakitaraksi, mutta eipä niitä oikein löydy. Minullahan on paljon kitaroita kotona, mutta ne ovat lähes kaikki sellaisia parin sadan taalan omituisuuksia. Suosikkini on Kayn jumbomalli, jossa on raskas kaula mutta täyteläinen soundi. Sillä olen soittanut jopa jotain juttuja Agentsin levyille.
 

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2017Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

29.04.2018

E.S.T. Symphony avasi April Jazzin

Ruotsalaisen jazzpianisti Esbjörn Svenssonin kuolemasta tulee kuluneeksi kymmenen vuotta, mutta hänen ajaton musiikkinsa elää ja voi hyvin. April Jazz 2018 tarjosi ainutlaatuisen tilaisuuden kuulla Esbjörn Svensson Trion musiikkia isolle orkesterille sovitettuna, ensimmäistä kertaa Suomessa.

Tapiolasalin loppuunmyyty tilaisuus oli jo lähtöasetelmaltaan enemmän kuin vain komea avajaiskonsertti. Svenssonin jazztrio nähtiin samaisilla April Jazzeilla, samassa salissa huhtikuun lopussa 2008. Tuolloin hurjaan kansainväliseen nousukiitoon lähtenyt jazztrio vakuutti yleisönsä helposti omaksuttavalla ja jo ensi kuulemalta nautinnollisella musiikillaan, onnistuen kuitenkin samalla säilyttämään jazzissaan kunnianhimon ja vivahteikkuuden.
Vain muutamaa viikkoa konsertin jälkeen saatiin suruviesti Svenssonin traagisesta menehtymisestä sukellusonnettomuudessa kotikaupunkinsa vesissä. Upeaa musiikkia luoneen säveltäjän ja menestysyhtyeen taru katkesi mahdollisimman karusti. Svensson oli tapahtumahetkellä 44-vuotias ja vaikka olikin trioineen saavuttanut jo paljon, ura oli ikään kuin vasta alussa.

Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, samoihin asemiin Tapiolasalin lavalle astuvat EST:n rautainen komppipari basisti Dan Berglund ja rumpali Magnus Öström. Pianon taakse istuu Esbjörn Svenssonin suomalainen hengenheimolainen Iiro Rantala.
EST-kaksikon ja Rantalan muodostaman ydinkolmikon lisäksi solisteina Espoossa kuultiin saksofonisti Manuel Dunkelia sekä trumpetisti Verneri Pohjolaa, joista jälkimmäinen soittaa Rantalan tavoin myös toissa syksynä taltioidulla ”E.S.T. Symphony” -albumilla.

Kapellimestari Hans Ekin levyllä johtaman Kungliga Filharmonikernan eli kansainvälisemmin ”Royal Stockholm Philharmonicin” korvasi Espoossa paikkakunnan – ja tietysti koko Suomen – ylpeys Tapiola Sinfonietta.

Kapellimestari Ek tarttui EST:n materiaaliin viitisen vuotta sitten ja sovitti kappaleet orkesterille ja jazzsolisteille. Siitä voidaan jahkata loputtomasti, kummat ovat ”parempia” – EST:n askeettiset trioversiot vai nyt kuullut isot sovitukset, mutta se lienee selvää, että Ekin orkestraatio tuo tiukkaan pianotriosapluunaan värejä ja ulottuvuuksia, jonka kaltaisia harvoin pääsee kokemaan. Sinfoniaprojektin sovitukset tekevät varmasti oikeutta Svenssonille ainakin siinä, että musiikki on kaunista ja romanttista, mutta samalla energistä ja päällekäyvää.

Iiro Rantala on kertonut ihailevansa edesmenneen kollegansa kykyä ladata niin paljon merkitystä vähiin nuotteihin. E.S.T. Symphony -konsertissakin kuullut kappaleet muistuttivat, miksi EST:stä tuli yksi harvoista 2000-luvulla jazzin ikonigalleriaan nousseista nimistä. EST oli musiikkityylin perinnettä uudistava, raikkaan skandinaavinen tuulahdus, joka – Rantalan sanoin – ”puski eurooppalaista jazzia simona eteenpäin”.
Simona puskemisen tunnusmerkit olivat läsnä nytkin niin basisti Berglundin kuin rumpali Öströmin soitossa. Berglund loitontuu välillä kauas siitä, mitä basistilta jazzissa perinteisesti odotettaisiin: efektipedaalien ja jousen avulla Berglundin kontran sisältä kuoriutuu jokin uusi, omanlaisensa instrumentti. Myös Öströmin näkemyksellinen rumputyöskentely pääsi esiin erityisesti sooloissa, joita mies toteutti muun muassa delay-efektin avustamana.

Ja palataan vielä Iiro Rantalaan, joka on Svenssonin musiikkia tulkitsevana pianistina enemmän kuin mies paikallaan. Konsertin väliajalla syntyykin ajatusleikki. EST:hän oli Trio Töykeiden ruotsalainen veljesyhtye – normijazzia karttava, rajoista piittaamaton kapinallinen, joka onnistui maustamaan instrumentaalia rytmimusiikkikeitostaan popin, viihteen ja klassisen aromeilla. Trio Töykeiden lopettamisen jälkeen Rantala ei ole löytänyt rinnalleen tasavertaista komppiparia, ja EST:n kaksikko taas on menettänyt pianistinsa. Voisivatko nämä kolme perustaa uuden skandinaavisen jazzin superbändin? Ainakin Tapiolasalin konsertissa kemiat tuntuivat olevan kohdallaan ja yhteistä säveltä ei tarvinnut hakea.

Ja yhteiseltä kuulosti sävel myös konsertin ison orkesterin muusikoiden tulkinnassa. Tapiola Sinfonietta muovaili Hans Ekin puikon liikkeistä täyteläisiä äänikylpyjä, joita katkoivat Svenssonin sävelkielelle tunnusomaiset pakahduttavan lyyriset teemat, joista kuuluisimpia tietysti ”From Gagarin’s point of view”.

Varmasti yksi EST:n suosion salaisuuksia olikin uskallus, jolla yhtye saattoi yhdistää vahvaan jazziinsa populaareja, kosiskeleviakin aineksia. Samalla tavoin nyt kuullussa sinfonisessa versiossa elokuvalliset sankarivasket ja sadunomaiset kellopelit ja harput nousivat hetkittäin pintaan.

Hans Ek käytti ison orkesterin tarjoamia tehoja muuhunkin kuin selkeiden sävelkulkujen soittamiseen: jousien vyöryvistä glissandoista pasuunoiden ja kontrabassojen junttauksen kautta Ek pani lopulta koko orkesterin taputtamaan takapotkuja ensimmäisen setin päätöskappaleessa. Ekassa setissä nautittiin puolet albumin sävellyksistä, ja hengähdystauon jälkeen loput. Yleisö oli perusoppimäärästä niin haltioissaan, että encorejakin kuultiin lopulta kaksin kappalein.

E.S.T. Symphony Tapiolasalissa 25.4.2018

 

28.04.2018

Steinberg UR-RT -interfacet on ladattu Rupert Neven muuntajilla

Päävastuun mikrofonisignaalin vahvistimesta kantavat emoyhtiö Yamahan kehittämät D-Pre-etuasteet, mutta oman kierteensä puuhaan antavat Rupert Neven muuntajat, joilla transparenttiin soundiin saa sitten haluttaessa väriä.

Steinbergin uutuusmalleja on kaksi, UR-RT2 ja UR-RT4. Molemmat toimivat 24-bittisellä koodilla ja yltävät aina 192 kHz:n näytetaajuuteen saakka.
Mallitunnuksen loppunumero kertoo kuitenkin olennaisen eron: UR-RT2 tarjoaa kaksi D-Pre-mikrofonituloa Neven muuntajilla, UR-RT4 puolestaan neljä.
Muuntajat kytketään mukaan signaalipolkuun aina tarvittaessa ja jokaisessa mikrofonitulossa on oma erillinen kytkimensä tätä varten.

Phantom-syöttö kuuluu varusteluun ja etuasteet huolivat niin mikrofoni- kuin linjasignaalinkin.

Kytkimellä valittava korkeaimpedanssinen sovitus (Hi-Z) sähköbassoille ja -kitaroille kuuluu speksiin sekin. 

Mallin koko heijastuu myös muuhu varusteluun: UR-RT2:ssa on jakki yksille kuulokkeille, UR-RT4:ssä taas kaksi erillistä kuulokelähtöä omin voimakkuudensäätiminsä.

 

Kummassakin interfacessa on oma DSP-prosessori monitorointia varten suunniteltuja efektejä varten ja Stenbergin mukaan teho riittää käytännössä latenssittomaan toimintaan.


Tehostevalikoimaan kuuluvat Yamahan koodaaman REV-X-kaiun lisäksi kolmialueisella parametrikorjaimella ja dynamiikkaprosessorilla varustettu Channel Strip -kanavalohko, sekä niin ikään Yamahan koodaama Guitar Amp Classics -kitaralaitekokoelma, josta on mukaan paketoitu myös VST-plugi.

 

Efektien hallintaan ja muokkaukseen Steinberg tarjoaa dspMixFx applikaatiota, joka toimii iOS sekä MacOS-käyttöjärjestelmien lisäksi myös Windows-koneissa.

Midi-tulot ja -lähdöt kuuluvat varusteluun nekin.

UR-RT-interfacet toimitetaan Maceissa ja pc-koneissa toimivan Cubase AI DAW -ohjelmiston kera (vain 64-bittinen alusta), ja iPad-käyttöön koodattu Cubasis LE DAW -applikaatio kuuluu sekin pakettiin. Käyttö iPadin kanssa vaatii tabletin mallin mukaisen kamerasovitteen.

Valmistaja lupaa yhteensopivuuden kaikkien ASIO-, Core Audio- sekä WDM-standardia noudattavien DAW-ohjelmien kanssa.
Cubase-käyttäjille UR-RT-interfacet tarjoavat vielä lisäominaisuuksia kuten auto-setup-toimintoja, joilla tulo ja lähtöliitännät voi konfiguroida suoraan Cubasesta.

Sekä UR-RT2 että UR-Rt4 on rakennettu valmistajan luonnehdinnan mukaan jämeriin metallikoteloihin.

Lisätiedot: Steinberg

27.04.2018

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy