TC Electronic Aeon –sähköjousi sai uudet kuosit

EBow eli kädessä pidettävä ”sähköjousi” oli suosittu laite etenkin 1980- ja 90-luvuilla. Greg Heetin jo ´70-luvulla kehittämällä laitteella sähkökitaran kieli saatiin värähtelemään vailla atakkia. Tämä loi jatkuvan soivuuden, ja mahdollisuuden soittaa kitaralla jousimaisia linjoja, jotka varsinkin kaiun ja delayn siivittämänä nousivat tuolloin uusiin sfääreihin.

TC Electronics Aeon perustuu tähän samaan ideaan, mutta ulkomuoto on selkeästi erilainen. Uutuus on edelleen monofoninen eli sillä on tarkoitus soittaa yhtä kieltä kerrallaan. Uudistuksia on toki tehty.
TC Electronic kertoo käyttäneensä Aeonin valmistuksessa kustomoituja muuntajia, joiden avulla kieli saadaan herätettyä hieman kauempaakin. Lisäksi kieliura on nyt syvempi ja leveämpi, minkä kerrotaan mahdollistavan laajemman dynamiikan. Lisäksi pariston käyttöajan luvataan olevan pidempi, sillä laite sammutaa itsensä, jos sitä ei ole käytetty kahdeksaan minuuttiin.

TC Electronic Aeon toimii muuten samalla periaatteella kuin alkuperäinen. Laite kytketään päälle ja viedään kielen päälle. Mahtavimmat dynaamikan vaihtelut saa aikaan viemällä TC Electronic Aeon voimakkaissa kohdissa lähelle mikrofonia ja hiljaisemmissa taas kauemmaksi siitä. Laite on pakattu hiottuun alumiinikoteloon, ja sen luvataan olevan miellyttävä pitää kädessä.

TC Electronic Aeon toimii kitaran, basson tai periaatteessa minkä tahansa kielisoittimen kanssa. Sille luvataan kolmen vuoden takuu.

 

Lisätiedot: Into-Luthman

16.05.2018

Fender California – enemmän kuin rantakitara

Näin kesän korvilla ja helteiden lomassa on sopivaa esitellä Fenderin uusi California-mallisto, joka yhdistää sähkökitaran kaulan helpon soitettavuuden akustisen kitaran runkoon. Myös soittimien erottuva värjäys on velkaa sähkökitaroille. California-akustiset perustuvat Fenderin ´60-luvun katalogiin, mutta valmistajan mukaan ne on päivitetty nykypäivän vaatimusten mukaisiksi.

Fender California -mallisto koostuu kolmesta kategoriasta (Classic, Special, Player), joihin kuhunkin kuuluu niin ikään kolme kitaramallia. Näistä Redondo on kookkain ja tuhdein soinniltaan dreadnought-tyylisellä ja soololovellisella kopallaan.
Newporterissa on puolestaan concert-tyylin koppa niin ikään soololovella.
Malibu taas edustaa siroa parlor-tyylistä koppamallia, joten se on kevyin soitettavuudeltaan. Myös kielten soivan pituuden kerrotaan olevan hieman muita malleja lyhyempi.
Kukin soittimista on myös varustettu aktiivielektroniikalla.

 

Jokaisessa Fender California -mallissa on kokopuinen kuusikansi sekä slim taper -tyylinen C-profiilin mahonkikaula, jonka kerrotaan olevan erittäin helppo soittaa. Luonnollisesti osa näiden kitaroiden ulkonäköä on ikoninen Fender-virityslapa, jonka valmistaja lupaa myös kestävän kolhuja paremmin, kuin perinteinen akustisen kitaran virityspää.

Fender California Classic -kategoriassa kitaroiden kyljet ja pohja on valmistettu kokopuisesta mahongista natural-värjäyksellä.
Otelauta on pau ferroa, samoin kuin tallan puuosa.

Fender/Fishman-elektroniikka on upotettu yläkylkeen, ja se on varustettu viritysmittarilla, volume-säädöllä, kolmialueisella ekvalisaattorilla sekä phase-kytkimellä kierron ehkäisemiseksi.
Kitarat on saatavilla punaisella tai sinisellä kansivärjäyksellä.
Mukana toimitetaan Deluxe-kantopussi.

Fender California Special -kategoria eroaa edellisestä väriltään, joka on musta. Tässä tapauksessa myös kitaroiden kyljet, pohja ja kaulan takaosa on värjätty.
Myös tässä joukossa hintaan kuuluu Deluxe-kantopussi.

Fender California Player -kategorian soittimet ovat koko malliston edullisimmat. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että niiden kyljet ja pohja on tehty laminoidusta mahongista.
Lisäksi otelaudan ja tallan puuosan materiaali on pähkinäpuu.
Player-kategoriassa värivalikoima on kaikkein runsain (musta, punainen, vihreä, valkoinen, sininen).

Lisätiedot: Fender

 

15.05.2018

Gon Bops 8” Timbale Snare on timbale ja snare

Perinteisten lyömäsoitinten ohessa Gon Bops kehittelee myös täysin uusia soittimia, joista hiljan esitelty Timbale Snare yhdistää timbaalin ja virvelirummun soundimaailmat toisiinsa.


Gon Bopsilta kerrotaan, että mattomekanismin pitkän säätövaran ansiosta uuden hybridimallin soundin voi hivuttaa vähän kerrassaan täysin puhtaasta ja perinteisestä timbaalisoinnista kevyesti rahisevaan löysn maton rapsakkaan soundiin, ja siitä edelleen normikireän virvelisoundin kautta tiukasti hip-hopin takapotkuihin säpäkästi istuvaksi lyhyeksi iskusoundiksi asti.
   
Kahdeksantuumaisen rummun runko on alumiinia ja sen viritysaluetta kuvaillaan laajaksi.

Timbale Snare kiinnitetään rumpusetin telineistöön – tai perinteisen timbaalisetin laajennukseksi – lehmänkellon tapaan.

Lisätiedot: F-Musiikki

14.05.2018

Paluu tulevaisuuteen – Suomalaisyrittäjä pelasti kuuluisat kosketinsoittimet

Mikä yhdistää Stevie Wonderin, Jean-Michel Jarren, Keith Emersonin ja Rick Wakemanin? He kaikki ovat käyttäneet italialaisen Generalmusicin valmistamia kosketinsoittimia. 
Yhtiö ajautui selvitystilaan vuonna 2009, mutta herätettiin henkiin Suomessa, 
Salon kaupungissa.


Helmikuun 28. päivä 2017. Massatyöttömyyden koettelema Salo juhlii uuden soitintehtaan avajaisia. Paikalla ovat kaupungin silmäätekevät ja tietysti isännät, Soundion-yrityksen toimitusjohtaja Jukka Kulmala miehistöineen. Kansainvälistä väriä tuovat Paul Wiffen, englantilainen musiikkitekniikan guru, ja italialaiset it-insinöörit, jotka olivat mukana päivittämässä GEM Promega 2 -digitaalipianoa tälle vuosituhannelle. Uusitun soittimen tyyppinimeen lisättiin plus, valmistuspaikaksi merkittiin Salo Finland.

 

Suomalaisia digitaalipianoja lähdössä maailmalle. Ensimmäinen iso keikka GEM Promega 2+:lla tehtiin 7.3. Israelissa. Asialla 
oli Rick Wakeman 
(ARW, ex-Yes).

Uusittu Promega 2+ on kaunis myös sisältä. Helppo huollettavuus on laadun tärkeä osatekijä.

Avajaisiin on kuljettu pitkä reitti, jonka kuvaamiseen Kulmala sanoo tarvitsevansa viisi tuntia. Tyydymme lyhyeen versioon, ja oikaisemme hieman mutkissa.

 

 

 

”Hullu projekti”

Vuonna 2010 turkulainen musiikkikauppias Jukka Kulmala haki yritykselleen uutta potkua. Liikkeen kannattavuus oli romahtanut ankarassa hintakilpailussa, ja Kulmala päätti kasvattaa valikoimaansa uusilla laatumerkeillä. Eräänä aamuna hän näki ilmoituksen suuren italialaisen soitintehtaan konkurssista ja päätti tarttua toimeen sähköpostilla.

Yhteyden syntymiseen kului kuukausia. Kulmala ei saanut Generalmusicin konkurssipesältä vastausta kyselyynsä ennen kuin tajusi, että vastaanottaja ei ymmärtänyt englantia. Viestin kääntäminen italiaksi auttoi, ja neuvottelut käynnistyivät.

– Siellä oli kolme valtavaa hallia täynnä soittimia, niiden komponentteja, varaosia ja korjattavia tuotteita. Minulta meni neljä kuukautta inventoida ja pakata käyttökelpoinen tavara kuormalavoille, Kulmala muistelee.

Italialaiseen tapaan kaupan hierominen sisälsi myyjien tunnepohjaista epäröintiä, erinäisiä muotovirheitä ja jyrkkiä byrokraattisia kiemuroita. Aikaa kului kaikkiaan pari vuotta, mutta vihdoin vuonna 2013 Kulmala kuittasi omistukseensa GEM-, Elka- ja LEM-tuotemerkkien oikeudet ja konkurssipesän massiivisen irtaimiston, jonka rahtaamiseen tarvittiin 12 rekkaa.

Generalmusicin 125. juhlavuoden kunniaksi Kulmala ilmoitti, että tehtaan kuuluisin tuote, vuosina 1981–85 valmistettu Elka Synthex -syntisaattori, tuodaan uudelleen myyntiin vuoden 2015 aikana.
Ei se sitten mennyt ihan putkeen.


Uuteen alkuun

Analogista Elka Synthexiä tehtiin aikanaan vain 1850 kappaletta, vaikka kysyntää olisi riittänyt. Kulmala käynnisti joukkorahoituskampanjan, jolla haluttiin selvittää Elka Synthexin todellinen myyntipotentiaali. Hype netissä oli valtava, mutta kysyntä jäi alle minimitavoitteen.

Ennakkotilauksia ei siis tullut tarpeeksi, ja Kulmala otti aikalisän. Hän lähti uudelleen liikkeelle digitaalisella GEM Promega 2 -keikkapianolla, jonka sampleja mallintava tekniikka sai aikoinaan runsaasti kiitosta. Laitteen elektroniikka oli kuitenkin päivitettävä.

– Alkuperäisessä soittimessa käytettiin tarkoitukseen kehitettyä Drake-prosessoria, jollaisia olisi voinut saada vain tilaamalla miljoonan kappaleen erän. Eihän siinä ollut mitään mieltä, joten palkkasin soittimen alkuperäiset suunnittelijat töihin. He sovittivat pianoon uuden, entistä huomattavasti suorituskykyisemmän prosessorin.

'Menestyksen malja. Jukka Kulmalan markkinointi-päällikkönä työskentelee Paul Wiffen (oikealla), klassisen pianokoulutuksen käynyt muusikko, joka pitkällä urallaan on tehnyt yhteisyötä maailman tunnetuimpien syntikka-velhojen kanssa.

 

Kansainvälisille markkinoille tähtäävän soitintehtaan käynnistäminen vaati pääomaa ja eri alojen ammattilaisia. Kulmala kertoo saaneensa Tekesiltä 242 000 euron tuotekehityslainan ja saman verran euroja kerättiin sijoittajilta ja osakkailta. Soittimien markkinoinnista vastaa englantilainen Paul Wiffen, jonka osoitekirja on Kulmalan mukaan ”raamatun paksuinen”. Myyntipäälliköksi värvättiin Harri Pöyry ja tuotantotiimiin it-alan kokeneita asiantuntijoita. Pianojen valmistus on käynnistynyt Salon Tehdaskadulla.

 

Myyntipäällikkö Harri Pöyry todistaa, kuinka luonnolliselta Steinway & Sons- ja Faziola-flyygelien mallinnukset kuulostavat suomalaisella digitaalipianolla.

Kansainväliset myyntimatkat ovat jo tuottaneet tulosta, ja ensimmäinen Suomessa valmistettu GEM Promega 2+ -piano jäi Stevie Wonderille. Oli kokeillut soitinta ja oitis ihastunut siihen. Asiasta ei tarvinnut keskustella.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2017Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

13.05.2018

Ida Nielsen – groove lähtee kropasta

Basso on liima, joka sitoo palaset yhteen. Ja silloin koko bändi kuulostaa paremmalta.

Tanskalaissyntyisestä funk-basisti Ida Nielsenistä (s.1975), puhuttaessa mainitaan usein ensimmäisenä hänen liki kuuden vuoden ja kolmen kokoonpanon mittainen kiinnityksensä Princen yhtyeissä. Musiikillisena mentorina hänen vaikutuksensa on ollut niin suuri myös Nielsenin uralla, että aihe nousi esiin vääjäämättä keskustelun aikana.

– Mikä mahdollisuus oppia asioita, eikö! Hän oli niin suvereenisti funk kuin vain voi olla, että jo pelkästään sen omaksumisessa oli haasteita. Sitä vaan koettaa tehdä parhaansa, että tavoittaisi samanlaisen meiningin omassa soitossaan. Pidän itseäni hyvin etuoikeutettuna, että sain olla mukana sellaisessa.

Ja meininkiä Ida Nielseniltä löytyy. Peukalon iskut kieliin lähtevät kyynärvarresta saakka ja soittotekniikan ohessa hyvin fyysistä on eläytyminen rytmiin muutenkin. 
– Sen täytyy todella tuntua koko kropassa. Jos sitä ei tunne, se ei myöskään kuulosta oikealta. Ja kun koko kroppa elää mukana, groovekin löytyy luonnollisemmin, kuvailee Nielsen suhdettaan soittoon.

Voimallisessa släppäyksessä koville joutuvat peukalo ja ranne, mutta kumpikin on kuulemma toistaiseksi säilynyt ehjänä.
– Isken kyllä aikaa lujasti kieliä. En jatkuvasti koska kyllähän soitossa pitää olla dynamiikkaa. Mutta diggaan erityisesti 70-luvun funkia ja siihen sopii mielestäni tuollainen pikkuisen likainen soundi.

Osansa rouheaan soundiin tuovat kielet, nykyisin 040:n G:stä alkava setti.
– Soitin ennen 045:n kielillä, mutta vaihdoin ohkaisempiin, kun ryhdyin soittamaan omaa musiikkia, jossa on paljon nopeita kuvioita. En vaihda kieliä kovinkaan usein. Tykkään vanhan koulukunnan funkista ja sopivasti virttyneissä kielissä on siihen sopiva soundi. Uusissa kielissä on metallinen klangi, joka kuulostaa helposti ihan liian agressiiviselta peukuttaessa. Haluan, että soitto groovaa, mutta ei sen tarvitse olla aggressiivista.

 

Kielten trimmauksessa kultainen leikkaus löytyy eri soittotapojen vaatimuksista.
– Jos kielet ovat kovin lähellä otelautaa, sormisoitto on kyllä helpompaa, mutta peukutus ei tunnu siltä miltä sen pitäisi. Ja jos kielet ovat liian korkealla, soitosta tulee kohtuuttoman raskasta. Asetukset ovat siis jotain siltä väliltä, mutta bassoni on silti hyvin helpposoittoinen.

Soitatko koskaan plektralla?
– Joskus kyllä, mutta en ole erityisen etevä siinä. Jotain ihan perusjuttuja osaan soittaa kelpo soundilla, mutta sellaisia todella funkyjä rytmejä ja nopeita kuvioita en hallitse. Tykkään sellaisista kyllä kovasti, niissä on ihan oma hienoutensa.

Nimikkosoitin mittatilauksena

Vaikka soundi onkin Idan mukaan ”pitkälti sormissa”, on myös soittimen mikrofoneilla lopputulokseen suuri merkitys. Sandbergin valmistaman nimikkobassonsa mikrofonit hän kävi valitsemassa tehtaalla Saksassa.
– Heillä on sellainen sovitusbasso, johon on hyvin helppo vaihtaa erilaisia mikrofoneja ja lisäksi niitä voi siirrellä eri kohtaan parhaiden paikkojen löytämiseksi. Se oli superhauskaa! Oli todella mielenkiintoista, että molemmille mikrofoneille löytyi paikka, joka oli sille juuri täydellinen. Mutta kun ne sitten avasi yhtäaikaa, soundi olikin aivan kammottava. Se mikä kuulosti oikealta yhtä mikkiä käytettäessä, kääntyikin aivan vääräksi kun myös toinen avattiin. Tuokin piti ottaa huomioon… Ja kyse oli todella pienistä muutoksista mikkien sijainneissa. Lopulta päädyin lähes vakiopaikkoihin, eroa on nyt ehkä puolen sentin verran, mutta ei ainakaan enempää.

 

 

Kokoonpanoon kuuluu tarkoituksella kaksi hyvin erilaista mikrofonia.
– En usko, että olisi sellaista yhtä ja ainoata instrumenttia, joka sopisi loistavasti kaikkiin mahdollisiin musiikkityyleihin. Mutta aika lähelle voi päästä, ja minä koetin löytää basson, joka sopisi omaan tyyliini mahdollisimman hyvin. Tallamikki on Music Man -tyyppinen, ja siitä lähtee erittäin hieno Pastorious-soundi. Etumikki taas on jazz-basson tyylinen, mutta siinä on todella vanhahtava soundi, aivan 70-luvun meininkiä… Yhdistelmänä ne toimivat pätevästi melkein mihin tahansa tyyliin, ja itse miksaan yleensä etumikkiä hiukan lujemmalle suhteessa tallamikkiin. Silloin soundista ei tule liian nokkava ja sillä tavalla saan mielestäni ripauksen enemmän sellaista vanhan ajan klangia.

Nimikkobassossa on aktiivinen elektroniikka, mutta se toimii myös passiivisesti. Ida kertoo päätyvänsä useimmiten kuitenkin aktiivisen kannalle, tosin yhdellä tietyllä reunaehdolla.
– En koskaan buustaa sillä bassoa tai trebleä. Se lähtee niin helposti lapasesta ja soundista tulee hankala hallita, ihan liikaa kaikkea. Tykkään kontrolloitavammasta soundista.

 

Pedaalit mukaan

Efektejä Nielsen kertoo käyttävänsä mielellään, mutta määrä riippuu tilanteesta. Jos soundirysä kulkee lavalta toiselle muiden lastaamassa rekassa, siihen mahtuu pedaali poikineen. Kun matkustetaan yksin, täytyy mukaan valita vain välttämättömin. Kuten oktaaveri, joka soi ylhäältä tai alhaalta, tai molemmista.
– Lisään mielelläni basson omaan ääneen alaoktaavin, joka tuo tiettyä jykevyyttä. Toisaalta yläoktaavikin on erittäin mainio juttu, erityisesti sooloillessa. Myönnän olevani pikkuisen kateellinen kitaristeille, joiden tarvitsee vaan nostaa toinen jalka monitorille ja vinguttaa rehvakkaasti yhtä ainoata ylä-ääntä vibralla ja se on heti siinä – koko lavan herruus. Koetapa samaa bassolla: ”boom”…  eikä kukaan noteeraa. Oktaaveri jelppaa sentään vähän…

 

Omin päin reissatessa mukana kulkee myös kompressori.
– Se on vain boostia varten sooloissa, koska muuten pidän dynamiikasta ja nimenomaan koko dynamiikasta!

Envelope follower puolestaan tuo funk-sooloihin sopivat vaakut, joita Ida äityy matkimaan onomatopoeettisesti ja nauraa päälle:
– Kuulostaa ihan kanalta, rakastan sitä!

Basso-wahille on sillekin paikkansa.
– Auto-filtteri reagoi vain dynamiikkaan ja tuo nopea wak-wak on ainoa mitä sillä voi tehdä. Wah-pedaalilla voi naukaista piiitkäään ja se on ihan toinen juttu se.

Nielsen soittaa pääasiassa nelikielistä bassoa, mutta viisikielinen nimikkomalli on tekeillä. Kuusikieliseen hän ei tunne vetoa.
– Lisäkieli yläpuolella, C-kieli, ei se etenkään ylhäällä kuulosta enää bassolta. Mutta se on tietysti vain minun mielipiteeni. Ekstra-matalasta pidän sen sijaan kyllä ja odotan innolla oman soittimeni valmistumista. Saa nähdä, tuntuuko se samalta kuin nelikielinen tai kuinka paljon se eroaa siitä.

 

Iso stäkki soi isosti

Vahvistimissa Ida on luottanut TC Electroniciin siitä lähtien kun merkki alkoi valmistaa bassokamoja.
– Käytän eniten heidän isointa malliaan, Blacksmithia. Ja sen kanssa kahta 4 × 10 -kaappia. Siitä heltiää roimasti alakertaa, koska niissä on kaiutinpinta-alaa yhteensä niin paljon. Sointi on kuitenkin paljon kontrolloitavampi kuin vaikkapa 15- tai jopa 12-tuumaisilla elementeillä, joiden kanssa syntyy helposti romuluisempaa soundia. Sellainenhan taas sopii hyvin vaikka reuhakkaampaan rockiin, mutta kun tarvitaan täsmällisempää soundia niin pienemmät elementit ovat eduksi. Eikä tuollaisen pinon kanssa tarvitse välttämättä soittaa lujaa, koska se yksinkertaisesti soundaa paremmalta ja tuhdimmalta hiljaisemmillakin voluumeilla. Pienillä kamoilla kamoilla käy usein päinvastoin – ne joutuu kääntämään isommalle ja sitten ääni on kyllä kova, mutta soundi on kehno. Parempi soittaa hiljempaa ja kuulostaa silti täyteläiseltä. Vaikka… kyllähän mä tykkään soittaa lujaakin aina joskus! 

 

Basismin ytimessä

Onko bassolla musiikissa jotakin yleispätevää roolia, joka pätisi kaikkiin tyyleihin?
– Minulle groove on kaikki kaikessa, ihan musiikin tyylilajista riippumatta. Jos soitto ei lukitu eikä groovaa, niin kyllä siitä jotain silloin puuttuu. Mutta minusta basismissa on erityisen hienoa, että se voi olla ikäänkuin liima, joka sitoo kaikki muut palat yhteen. Siinä voi todella saada koko bändin kuulostamaan paremmalta. Kuuntelet rumpalia, lukkiudut siihen ja silloin koko juttu alkaa soida yhtenäisenä.

Mutta voiko käydä niin, ettei rumpalin kanssa löydykään yhteistä groovea?
– Tietysti se voi olla joskus vähän hankalampaa. Jokaisella on oma sisäinen pulssinsa. Omani tuntuu tietysti juuri oikealta minulle itselleni, mutta rumpalilla voi olla toisenlainen sisäinen pulssi. Sen kuulee ja tuntee, mutta silloin koetan lähteä siihen mukaan. Jos vaan itsepintaisesti pitää kiinni omastaan, niin kokonaisuus alkaa kuulostaa todella pahalta. Pitää vaan hypätä mukaan ja yrittää seurata. mihin se sitten johtaakaan… Mutta tämä pätee rumpaleihin, joilla on tasainen pulssi. Jos on todellisia ongelmia tempojen kanssa, niin ei siinä oikein mitään voi tehdä, koska se on yleensä ihan sattumanavaraista.

 

Ida Nielsen keikalla Sellosalissa 2017, mukana suomalaismuusikoista kootussa yhtyeessä myös Felix Zenger.

 

Eräs patenttilääke yhteisen rytmiikan löytämiseen toki on.
– Tietysti, jos kyse on irtokeikasta niin se on sitten siinä. Mutta jos soitetaan samassa bändissä pysyvämmin, niin silloin voidaan treenata. Ja kun tarpeeksi soittaa yhdessä, löytää kyllä toisensa. Kuulin ihan vähän aikaa sitten esimerkiksi bändiä, joka teki minuun aikamoisen vaikutuksen. Niiden rumpali oli niin ajoissa joka tahdin ykkösellä, ettei kukaan ikinä. Mutta ei mitään – koko bändi soitti ykköset silti tiukasti kimppaan! Ajattelin, että tuo on todella hienoa – rumpali ryysää aivan sikana, mutta muut pysyvät kyydissä just eikä melkein. Kaikesta kuuli, että ne olivat soittaneet toistensa kanssa vuosia ja todella hitsautuneet yhteen.

Mistä poimit itsellesi rumpalin timen, löytyykö se hihatista vai bassarista, kenties virvelistä?
– Luultavasti kokonaisuudesta. Mutta jos rumpalilla on ihan erilainen pulssi kuin itselläni, niin silloin hi-hat on paras tuki, koska sitä nakutetaan yleensä kaikkein tiheimmin. Siitä voi vähän päätellä, että jahas, nyt mennäänkin vähän edelle, tai että nyt täytyykin näemmä jarrutella…
– Omassa bändissäni vuorottelee kaksi eri rumpalia ja heillä on hyvin erilainen soittotapa. Mutta kummankin kanssa soitto toimii, koska he ovat vakaita ja vahvoja siinä mitä tekevät. Kaikki on erittäin selkeätä ja siihen on helppo lähteä mukaan. Rakastan sitä.

 

Settilistalla vesilintua

Minkä verran Princen yhtyeet harjoittelivat ennen kiertueelle lähtöä?
– Paljon. Ja mielestäni kaikkien bändin pitäisi treenata. Se tuo tiettyä särmää, jota ei millään muulla saa. Kun me lähdimme kiertuelle niin me todella olimme harjoitettuja. Valmiita soittamaan minkä tahansa kappaleen, jonka hän päättää esittää. Ja hän päätti aika usein heittää koko settilistan hemmettiin sound checkin jälkeen ja kirjoittaa aivan uuden ennen konsertin alkua. Ja joskus hän vain alkoi keikalla soittaa jotain ihan muuta kappaletta, koska hänestä tuntui, että nyt juuri olisi oikea hetki sille. Hänen kanssaan ei riittänyt, että osaa 30 keskeisintä biisiä. Ja joka ainoa biisi piti hieroa niin syvälle selkäytimeen, että bändi toimii tiukasti joka käänteessä.

Kuinka monta kappaletta sinne selkäytimeen kuuden vuoden aikana oikein lopulta iskostui?
– Ei aavistustakaan. Ensimmäisen kahden kuukauden aikana kirjoitin ylös ja opettelin koko siihen astisen ohjelmiston, toista sataa kappaletta. Mutta eihän se siihen jäänyt, kun koko ajan syntyi uutta musiikkia. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen ja ne uudet biisit vaan jotenkin nivoutuivat osaksi sitä jatkuvasti kasvavaa ohjelmistoa.

 

Jättikö Prince muusikoilleen taiteellisia vapauksia vai olivatko esimerkiksi bassolinjat pikkutarkasti sovitettu ennalta?
– No. Lähdetään siitä, että hänhän oli itse erittäin kova basisti! Mutta kyllä hän soi meille vapauksia muusikkoina, hiukan tilanteesta riippuen. Toisinaan hän näytti minulle, että tässä olisi bassolinja ja sen minä sitten soitin. Joskus valmiina oli vain säkeistö ja kehittelin omin päin kertosäkeisiin sopivat jutut. Joskus hän vain hyräili meille asioita ja niistä piti napata kiinni. Toisinaan taas hänellä oli koko biisi valmiina päässään rumpufillejä myöten. Silloin hän vain opetti meille jokaiselle, kuinka se soitetaan pienintäkin piirtoa myöten. Välillä hänellä oli joku groove, josta lähdettiin rakentamaan…

Tuo kaikki vaatii varmastikin hyvin säännöllistä työrytmiä, se kuulostaa jatkuvalta prosessilta.
– Me soitimme kuutena päivänä viikossa, sunnuntaisin pidimme vapaata. Olenkin oppinut arvostamaan harjoittelua. Ei muusikoiden tarvitse olla aina edes niin huippuja yksilöinä, sillä kyllä se kuuluu bändin tiukkuudessa ja energiassa, jos he ovat viettäneet viikkoja tai vuosia treenaamalla yhdessä siinä kellarikämpässään. On paljon hienoja muusikoita, jotka soittavat todella upeasti vaikka kokoonpano olisi harjoitellut vain sound checkissä ja kapuaisi sitten ensimmäistä kertaa lauteille yhdessä. Se on tietyllä tapaa nasta tapa toimia ja coolia, mutta miten paljon enemmän ne samat soittajat saisivat aikaan, jos bändi treenaisi kunnolla yhdessä. Siinä on vissi ero.

Tiivis yhteissoitto loi pohjan 3rd Eye Girl -yhtyeen levysessioihin. Kaikki soitettiin samassa huoneessa ja samaan aikaan, eikä missata saanut, koska kaikki olisivat joutuneet uusimaan oton.
– Se antaa ihan omanlaisensa fiiliksen ja tuo toisenlaista energiaa siihen soittoon kuin jos istuskelee kotona tietokoneen ääressä ja voi joka oton jälkeen todeta, ettei tuo ollut vielä kyllin hyvä, teenpä sen uudestaan… Ne ovat erilaisia tapoja.

Jälkimmäinenkin työtapa on Idalle tuiki tuttu, sillä elokuussa 2016 julkaistun kolmannen soololevynsä, Turn It Up, hän työsti kotonaan soittaen bassoraitojen lisäksi myös kitarat ja koskettimet. Rummut hän ohjelmoi hanketta varten koneelle, mutta päätti lopulta, että elävä rumpali olisi paikallaan.
– Ne ohjelmoidut osuudet tökkäsivät korvaan. Kaikki muu oli oikeasti soitettu ja niissä oli ihan erilaista energiaa. Niinpä pyysin rumpaliani soittamaan lopuksi kaikki rumpuosuudet levylle ja korvasin koneet hänen soitollaan.

Millaista klikkiraitaa suosit tuollaisessa raita kerrallaan -työskentelyssä?
–  Studiossa käytän yleensä jotain, mikä kuulostaa groovelta. Joku koneelle ohjelmoitu juttu tai luuppi… Metronomi on harjoittelua varten ja mielestäni jokaisen pitäisi ehdottomasti opetella soittamaan sen kanssa. Opetella tähtäämään iskulle, hiukan ennen iskua, hiukan iskun jälkeen, iskujen väleihin… Olisi hyvä myös vaihdella metronomin tiheyttä ja soittaa välillä neljäsosien tahdissa, joskus taas pidentää iskujen väliä. Mutta klikkinä metronomi ei tue soittoa, koska se ei anna oikeanlaista fiilistä. Vaikka, toisinaan jos pitää saada esimerkiksi sellainen tietynlainen laid back -meininki, jota ei välttämättä saa oikein ohjelmoitua millekään koneelle, niin silloin yksinkertainen nakutus voi olla parempi ratkaisu.

Soololevynsä itse tuottanut Ida kertoo puuhan olleen varsin mutkatonta: olivat sävellykset ja soittimet joilla ne soitettiin, eikä sen kummempia tuotannollisia kikkoja. Työn eri vaiheissa hän kertoo koettaneensa miettiä, miten Prince olisi vastaavassa tilanteessa toiminut ja pyrki sitten samaan.
– Mutta sitähän en oikeasti tiedä millaista tästä musiikista olisi tullut, jos Prince olisi tuottanut sen. Voihan olla, että lopputulos on kumminkin nyt ihan eri.



 

HUOM!
Ida Nielsen konsertoi kvartettinsa kanssa Savoy-teatterissa maanantaina 14.5.2018. Liput ennakkoon Lippu.fi-palvelusta, sekä tuntia ennen tilaisuutta Savoy-teatterin ovelta.

•••

 

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2017Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 
 

 

12.05.2018

Headrush Pedalboard – värinäyttö ohjaa tehokasta mallinnusteknologiaa

Headrush FX on varsin uusi tulokas laite-valmistajana, mutta sen ensimmäinen tuote on kyllä todella kiinnostava. 
Firman omaa nimeä kantava pedaalilauta perustuu Eleven Rack HD -ohjelmistoon ja sen on määrä tarjota mallinnukset kutakuinkin kaikesta, mitä kitaristin signaalitiehen kuuluu: efekteistä, vahvistimista, kaiutinkaapeista ja lopuksi vielä ulkoisesta mikrofonista.


Ensivaikutelma Headrushista on, että laite on iso. Se ei todellakaan ole tyyppiä ”kaikki vahvistimet ja efektit samassa ja mahtuu vieläpä kitaralaukkuun”. Leveyttä on noin 60 cm ja syvyyttä 30 cm, joten Headrush ei mahdu edes isoon kassiin.



Valmistaja tarjoaa lisävarusteeksi kunnolla pehmustettua ja kantohihnallista pussia, joka onkin melko pakollinen lisähankinta. Tällaisen arvolaitteen kuljetteleminen houkuttelee harkitsemaan myös lujan flight casen hankkimista. Asialla on toinenkin puolensa – seitsemän painokilonsa ansiosta pedaali pysyy taatusti paikoillaan!

Toinen nopea havainto on, että kerrankin ovat laittaneet jämäkän virtajohdon liittimen. Niin monta kertaa on harmittanut lattiaefektien ulkoisen virtalähteen kevyesti paikalleen painettava piikkiliitin – Headrushin virtamuuntaja on sisällä pedaalissa ja virtajohto on vakioitua ja varmasti paikallaan pysyvää tyyppiä.


Tukevan teräskoteloinnin pohjaan on oivaltavasti laitettu poikittainen ura, jotta johtonippu pystyy kätevästi kulkemaan laudan alta, mutta olisikohan ollut mahdollista tehdä vielä toisensuuntainen ura, josta vietäisiin johtoja takaa suoraan alle?

Isosta koosta on monia hyötyjä. Kokonaisuuden selkeys on ainakin tervetullut ominaisuus: poljettavat kytkimet ovat sopivan kaukana toisistaan, jotta tarkka osuminen onnistuu. Joka polkukytkimen yllä on sekä leveä värillinen merkkivalo että vaihtuva-sisältöinen pienempi tekstiruutu, joka nimeää sillä ohjattavan komponentin tai tallennuksen. Mutta aivan erityisesti: kerrankin lattialaitteessa on kunnollinen iso kosketusnäyttö.


Näkymä kertoo kaiken

Näytön koko on seitsemän tuumaa ja sekä sen sisältö että käyttö on suunniteltu onnistuneesti. Signaalitien kulku sekä komponenttien nimet ja niiden parametrit näkyvät seisaaltaan katsoessakin hyvin – paitsi vahvistinmallinnuksen symboli, josta ei juurikaan selvää saa.

 

Perustilassa näyttö esittää ketjun, joka sisältää enimmillään 11 laitetta. Tässä määrässä mukana voi olla vahvistin ja kaiutin-kaappi – tai kaksi kumpaakin, peräkkäin tai rinnakkain miksattuina – sekä efektejä.

Ketjusta on kolme erilaista versiota. Simppelein niistä sijoittaa kaikki efektit yhteen ketjuun peräkkäin. Toinen vaihtoehto on jakaa signaali heti alkuun kahdeksi neljän rinnakkaisen efektin ketjuksi, jotka sitten yhdistetään lopuksi vielä kolmea yhteistä tehostetta varten. Ja kolmantena konfiguraationa on sijoittaa kolme yhteistä efektiä alkuun, jonka jälkeen signaali jaetaan kahdeksi kolmen rinnakkaisen efektin ketjuksi, jotka sitten yhdistetään vielä kahta yhteistä tehostetta varten.

Kahden vahvistimen – ja ne voivat olla keskenään hyvinkin erilaisia – käyttäminen yhdessä antaa lisää jännittäviä mahdollisuuksia.

Laitteeseen on tallennettu melkoinen valikoima tehtaan omia soundikokonaisuuksia otsikolla Rig, mutta useinkaan ne eivät sellaisenaan houkuttele. Tekee mieli kehittää omia Rigejä.


Soundi tehdään sormilla

Ja sehän käy varsin nopeasti: napsautetaan sormella komponentin paikkaa näytöllä ja avataan valikko, josta napataan mukaan vahvistin, kaiutin tai efektit ja niiden lisätyypit. Samalla voi jo ruveta säätämään arvoja kolmella pyörittimellä näytön vieressä. Useimmilla laitteilla kuitenkin on enemmän kuin kolme säätöä ja lisäkohteet löytyvät näytön reunasta sormella pyyhkäisemällä.

Tämä vaihe antaa hyvän mahdollisuuden kokeiluun ja perinteisten tapojen rikkomiseen. Mikään ei mene rikki, vaikka kytkennät tehtäisiin yllättävässä järjestyksessä. Wahwah on tapana sijoittaa ketjun alkupäähän ja nyt sen voi asettaaa vaikka kaiuttimen jälkeen. Tai miltä kuulostaa tukku modulaatioita ennen muutamaa säröpedaalia? Lopulta kuitenkin alkaa muodostua kokonaisuuksia aika lailla tuttujen järjestyksien malliin. Lopuksi vielä hienosäädöt ja tallennus.

Näytön värejä on todella hyödynnetty. Jokaiselle efektimallinnukselle voi valita oman tunnusvärin yhdeksästä ja sama väritys toistuu alempana kytkimen vieressä leveässä merkkivalossa. Värit erottaa toisistaan riittävän hyvin ja joka värillä on kaksi kirkkautta sen mukaan, onko efekti päällä vai ei.

Kun aikoinaan multiefekteihin tehtiin omia tallennuksia, niille annettiin joko numerokoodi tai hankalasti monitoimisilla painonäppäimillä syötettävä nimi. Headrushin näyttöön saa qwerty-näppäimistön samaan tyyliin kuin älypuhelimessa tai tabletissa ja kerrankin on aihetta kirjoittaa tallennukselle kuvaava nimi. Hyvä ominaisuus on nimittäin omien tallennuksien kerääminen ryhmäksi nimellä Setlist. Tämän toiminnon myöhempi valitseminen tuo tallennuksien nimet näkyviin suoraan kytkimien viereisiin tekstiruutuihin, mikä visualisoi vaihdot biisien välillä tai sisällä tosi helpoksi.

Headrushin sisältämä efektien määrä saattaa aluksi vaikuttaa pienehköltä: kuusi säröä, kahdeksan pyörivän kaiuttimen mallinnusta, kaksi kompressoria, kolme ekvalisaattoria, yksitoista modulaatiota (chorus/phaser/flanger), seitsemän kaikua ja viisi toimintoa ekspressiopedaalille. Jokaisen valinta kuitenkin avaa lisävalikoita, joista löytyy lisää käyttötiloja säätöineen. Valinnanvaraa onkin lopulta runsain mitoin.
Vanhat pedaalit eivät jää toimettomiksi

Ja vaikka laitteen oma efektivalikoima on käyttökelpoinen, siinä soittouran vaiheessa, jolloin tälläisen ison pedaalin hankkiminen tulee ajankohtaiseksi, on joka kitaristille taatusti kertynyt läjäpäin pedaaleja ja luottolaitteet halutaan saada mukaan kokonaissoundiin. Tätä varten Headrushissa on kaksi efektilenkkiä, jotka voidaan ohjelmoida mihin tahansa kohtaan signaalitietä ja suosikkipedaalit otetaan näin tietenkin käyttöön. Lenkki näkyy ketjussa yhtenä miksattavana laitteena.

Vahvistinmallinnuksien valikoima kattaa aika laajan kirjon aikakausia alkaen 50-luvun lopun ja 60-luvun Fendereistä, Voxin ja  Marshallin kautta kohti modernimpaa hi-gain kalustoa. Painotus on melko vanhoissa laitteissa, mikä ei ole huono asia. Näiden alkuperäislaitteiden soundimaailma on erittäin käyttökelpoinen nykyäänkin. Vanhojen putkivahvistimien toisinnot ovat lisäksi erinomaisia alustoja muokattavaksi efekteillä.

Otetaanpa pari pikaesimerkkiä.

Rockabillysoundi. Fenderin vahvistimillahan rockia aikoinaan usein soitettiin, joten listasta poimitaan vaikkapa 59 Tweed Bass tai 64 Black Vib. Keski- ja ylätaajuuksia hiukan ylös. Jousikaikua tilan tuntua luomaan ja nauhakaiulla vähän släppiä. Kompressiota voi lisätä vähän jos siltä tuntuu. Tämä koostettuna alle minuutissa.

Metallinen rocksoundi syntyy yhtä vaivattomasti. Hi-gain-vahvistin, esim M-2 tai SL-100 ja sen perään iso 4 × 12-kaappi tai vaikka pari, eteen säröpurkki, hiukkasen eq:ta ja jousikaikua ja se on siinä. Niin, ja wah-pedaali.

Headrushiin pakattujen mallinnuksien esikuvia ei suoranaisesti piilotella, mutta toisten firmojen rekisteröimiä tavaramerkkejä ei myöskään mainita ihan suoraan, joten jonkun verran täytyy hoksata rivien välistä ja näytölle piirtyvistä vihjeistä.


Lopuksi kuunnellaan

Kaiken käsittelyn jälkeen signaali voidaan ottaa ulos neljällä tavalla. Koska Headrush haluttaessa korvaa kutakuinkin kaiken tavanomaisen kaluston, valmista soundia voidaan siirtää XLR-lähdöistä suoraan aktiivikaiuttimiin tai mikseriin. Jatkoksi voi kuitenkin sijoittaa vahvistinlähdön kautta oman vahvistimen. USB-portti taas kuljettaa digitaalisen signaalin tietokoneen tallennuksiin, ja vastavuoroisesti sieltä voidaan tuoda aiem-pia äänityksiä reamppausta varten. Kuulokelähtökin löytyy Headrushin takaa. 

Neliytimisen signaaliprosessorin ansiosta Headrushissa on laskentatehoa runsaasti, joten Rigin voi muuttaa katkottomasti kesken soiton ja onpa mahdollista ohjelmoida ominaisuus spill-over, joka nappaa uuteen soundiin mukaan edellisestä kaiun tai viiveen lopetukset. Kytkemiseen liittyy kuitenkin ripeyden tarve. Melko nopea polkaisu on paikallaan, koska jos jalka pitää kytkintä pohjassa yli sekunnin, siirrytään hands-free toimintotilaan. Sekin on näppärä ominaisuus: efektien asetuksia voi silloin ruveta ohjaamaan ekspressiopedaalilla ja nyt melkein koko näytön kokoiset numerot kertovat ohjattavan parametrin arvon.

Polkukytkimet eivät ole naksahtavaa tyyppiä, joten kengänpohjan läpi ei painallus tunnu.

Parin viikon tutustumisjakso oli aika lyhyt. Käyttökelpoisia soundeja löytyi itse kehittelemällä heti, mutta silti kokeiltavaa riittäisi varmasti useammaksi kuukaudeksi. Esimerkiksi yhdistelmien perinteisestä poikkeavat järjestykset tuntuivat tuottavan yllätyksiä – eivätkä tietenkään aina hyvällä tavalla.

Pedaalilaudan loopperi jäi aika nyt vähälle huomiolle. Tallennustilaa olisi 20 minuutin verran ja sen voi käyttää jopa 100 kerrokselle. Kerroksista voi poistaa aina viimeisimmän. Looppeja voi toistaa puoli- tai tuplanopeudella tai käännettynä.

Testikäytössä oli aikaa aina pysähtyä yhden Rigin ääreen tutkiskelemaan, mutta livetilannetta varten voisi kuvitella värikoodien hyödyntämisen ja polkukytkimien järjestyksen uudelleenohjelmoinnin vielä nopeuttavan käyttöä.

 

Kenelle

Headrush on kooltaan samaa luokkaa kuin kontrollilaudat, joilla kitaristit ovat tottuneet ohjaamaan erillään olevaa efektipedaalien kokoelmaa. Sellaisista esimerkkinä vaikkapa Skydstrupin tuotteet tai GigRig. Nyt kuitenkin sekä efektit että vahvistin ja kaiutinsouditkin ovat jo samassa kotelossa.

Aina sopii kysyä, kuinka lähelle aitoja asioita digitaalinen mallinnustekniikka pääsee. Vaikkei tässä tehty vertailua siitä, onko Elevenin mallintama ’64 Vibrolux tai ’82 Lead 800 täsmälleen ehdan laitteen kaltainen, on jo muutoinkin sokkotesteissä osoitettu, että korvalla on vaikea kuulla eroa modernin mallinnuksen ja esikuvan välillä.

Oikeampi kysymys onkin, antaako Headrush käyttökelpoisia soundeja riippumatta siitä mikä mallinnuksen nimi on. Ja siihen vastaus on: selvästikin antaa. Sekä mallinnuksen prosessit että suorittimet ovat kehittyneet sen verran laadukkaiksi, että on voitu unohtaa digitaalitekniikan alkuvaiheiden riesat kuten dynamiikan puute. Tai se, että digitaalinen ”on vain kopio jostain”, johon on muutenkin päästy vanhoilla, jo kauan sitten toimiviksi kehitetyillä ratkaisuilla.

Laitteen vähän yli tuhannen euron hinta vastaa yhtä tai kahta sarjavalmisteista keskihintaista combovahvistinta tai nuppiakin. Digitaalinen maailmahan pystyy tarjoamaan runsaasti sisältöä kohtuurahalla. On se kuitenkin sen verran paljon, että ensisijaisena kohderyhmänä ovat runsaasti keikkailevat tai studiotyötä tekevät kitaristit, joilla on käyttöä monille soundeille ja tarvetta nopeille vaihdoille. Headrushin oma efektipaletti on käyttökelpoinen ja kattaa perustarpeet, mutta laitteen erikoisvahvuudet ovat vahvistinsoundeissa sekä kokonaisuuksien luovassa kehittämisessä ja käytön helppoudessa. Ihmeen kauan kesti saada kunnon värillinen kosketusnäyttö tämäntyyppiseen laitteeseen.

 

Headrush Pedalboard

Eleven Rack HD -ohjelmistoon perustuva virtuaalinen kitaralaitteisto

• kokoelma HD-mallinnettuja vahvistimia, kaiutinkaappeja, efektejä ja mikrofoneja pedaalilaudassa
• kaksi efektilenkkiä
• 20 minuuttia loopperiaikaa, jopa 100-kertainen päällekkäisäänitys
• isohko värillinen kosketusnäyttö, 12 ohjelmoitavaa poljettavaa kytkintä, ekspressiopedaali
• valmista soundia suoraan aktiivikaiuttimiin tai mikseriin tai USB:sta äänityksiin, voi käyttää vielä erillisen vahvistimen kanssakin
• lisää kaiutinmallinnuksia ladattavissa netistä
• hintaluokka: 1 000 euroa

Lisätiedot: Into-Luthman

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2017. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja laitetestejä näet alempaa tältä sivulta ja voit selata niitä myös tästä.

 

 

12.05.2018

Marshall Origin – perinteen voimin, uusia ominaisuuksia esitellen

Marshall on esitellyt tänä vuonna paitsi digitaalisen DSL-malliston, myös perinnettä huokuvan Origin-sarjan. Jälkimmäisen suunnittelussa valmistaja toteaa ”kuunnelleensa soittajien mielipiteitä, aivan kuten Jim Marshall aikoinaan teki”.

 

Marshall Origin -sarjan vahvistimet tarjoavat perinteisen ulkonäön ja soundin, mutta samalla monia nykyään tarvittavia asioita: ne on varustettu efektilenkillä, kaiutinemuloidulla DI-lähdöllä sekä Powerstem-toiminnolla.
Powerstem tarjoaa tehonpudotuksen, kun Output-kytkimellä valitaan eri asentoja (High, Mid, Low). Origin -sarjan Powerstem-tekniikka poikkeaa Marshallin aiemmin käyttämästä pentodi/triodi-metodista siten, että nyt lasketaan päätevahvistimen jännitetasoa. Tämän luvataan vähentävän tehoa muuttamatta soundin sävyä.
High-asennossa vahvistin toimii maksimiteholla, kun taas Mid-asennossa teho alenee Marshall Origin 20 -mallissa noin kolmeen ja Origin 50:ssä kymmeneen wattiin.
Kytkimen ollessa Low-asennossa ollaan molemmissa vahvistimissa kotiharjoitteluun soveltuvassa puolessa (0,5) watissa.
Sarjan pienimmässä, Origin 5 -mallissa, on tarjolla kaksi asentoa (High, Low).

 

Vahvistimet on varustettu myös Tilt-säätimellä. Sillä voidaan kaikissa Marshall Origin-malleissa liikkua paksun lämpimästä soundista kirkkaan erottuvaan. Vaikutuksen luvataan olevan sama, kuin jos usealla sisääntulolla varustetuissa Marshall-vahvistimissa yhdistetään Normal- ja High Treble -kanavat.

 

Marshall Origin -vahvistimet ovat saatavilla kolmena kombona (Origin 5, -20 ja -50) sekä 20- ja 50-wattisina nuppeina.
Vahvistimet on varustettu Gain-säätimellä, jonka nostokytkin aktivoi Boost-toiminnon. Tämä voidaan hoitaa Marshall Origin -malleissa myös jalkakytkimellä, joka sisältyy hintaan.

Master Volumen ja Presencen lisäksi Origin-malleissa on neljän säätimen ekvalisaattori (Bass, Middle, Treble, Tilt) sekä Gain.

Origin-vahvistimet toimivat perinteiseen tapaan ECC83- ja EL34-putkilla, lukuunottamatta malliston 5-wattista junioria, jossa pääteputki on EL84.

 

Combo-mallit on varustettu Celestionin kaiuttimilla seuraavasti:  Origin 5 (Eight-15 8”), Origin 20 (V 10”), Origin 50 (G12N-60).

 

 

LisätiedotEM Nordic

 

11.05.2018

Sydän, sydän: Keskiyöllä Sydänyön rytmi on hitaampi

”Nuoruuden suuri vimma taitaa olla jo taakse jäänyt”, laulaa Tuomas Skopa levyn nimikappaleessa. Ei Sydärit seestynyt ole, se on vain puolittanut marssitahdin. Viisitoista vuotta sitten bändi aiheutti pienimuotoista hysteriaa riemastuttavan energisellä, jopa omituisella coctaililla epäkeskoja kitarariffejä, pomppuheviä ja koukuttavia laulumelodioita. Sellaista ei oltu kuultu.

Skopa osasi villitä ja karjua, mutta osoittautui myös erittäin taitavaksi laulajaksi, jonka yli kolmen oktaavin ääniala hämmästytti ja ihastutti. (Sitä skaalaa saa ihmetellä jo levyn avausraidalla) Mikko Rekosen raivoisa rumputyöskentely on varsinkin livenä ollut yksi keskeisiä elementtejä Sydän, sydämen viehätyksessä ja onhan koko kvartetti ollut lavalla kuin yhteen hikinen pirunnyrkki.
Osasyy oudoille riffeille on ollut kitaroiden kvinttiviritys (C-G-D-A-A-A), jossa viulun tavoin neljän kvinttiin viritetyn alakielen jälkeen soivat kolme ylintä kieltä kuorossa samaa A:ta. Siitä syntyy soundi ja harmonia, joka tekee Sydäreiden musiikista täysin oman kuuloista.
Muutaman innostusta herättäneen levyn jälkeen bändin mittari tuli täyteen ja Suomi-rockin kummajainen poistui tauolle muutamaksi vuodeksi.

Täysi-ikäistynyt orkesteri on hiljakseen aktivoitunut keikkarintamallakin ja Keskiyöllä on jo toinen platta tauon jälkeen.
Sydärit on myös kasvanut viisikoksi pitkäaikaisen studiomiehen, Jussi Liukkosen, täydentäessä pakettia. Soundillisesti kaikki on kuin ennen, mutta uuden vaihteen myötä jotain on muuttunut ratkaisevasti. Yleissävy on pohdiskeleva ja melodiat soljuvat rauhallisena.
Ei kuitenkaan voi väittää, että Sydäreistä olisi tullut valtavirtaa tai että he mitenkään olisivat myyneet outouttaan markkinoiden alttarille. Edelleenkin he kuulostavat täysin itseltään. Musiikissa on melodisen koukuttavia kertosäkeitä, olematta silti iskelmällisiä. Biisit ovat moniosaisia ja pitkiä, kuulostamatta kuitenkaan progelta tai kikkailevalta.
Soundit ovat pehmeitä, mutta kaukana siloitelluista nykysoundeista. Ei tätä radioon tai oikeastaan mihinkään lokeroon saa tungettua edelleenkään.
  
SS on kasvanut ulos kapalostaan, mutta mitä siitä on tullut? Onko teinihuligaanista tullut olemassa oloaan pohtiva erakko? Teksteissä kysellään ja ihmetellään maailmaa, mutta ei pyritäkään antamaan vastauksia. Mennään omalla sydäritaajudella.
Paina päälle kertoo videopelien maailmaan uppoutumisesta, kertoen pikselimaailman tarjoamasta eskapismista – ilman addiktiosyytöksiä. Hengissä ollaan lohduttelee itsemurhakandidaattia. Mitään peruskauraa tekstit eivät ole. Vaatii pokkaa laulaa ”Nähdään jos ei sokeiks tulla, jos tullaan, sit törmäillään.” (Syksy on taas täällä) No, Sydän, sydän ei ole kuvia kumarrellut eikä lupia kysellyt ennenkään.

Välillä tajunnanvirrasta on vaikea saada kiinni, välillä se tuntuu liiankin päiväkirjansivujen tilitykseltä. Mutta onhan se ainakin omaperäistä, pisteet sille. Tunnistettavaa ja erilaista kuin kenenkään muun lyriikka. Kuulijoiden kosiskelu ei koskaan ole ollut bändin agendassa, vaikka jotain kaupallista ajattelua esimerkiksi ulkopuolinen tuottaja olisi voinut tuoda. Levyn koukuttavin biisi on piilotettu levyn loppupuolelle. Hienolla tunnusmelodialla varustettu Täältä tullaan omaa oivaa hittipotentiaalia.

Parhaimmillaan massiivisiin mittoihin yltävät eepokset kasvavat hienosti, mutta välillä tuntuu, että paikalle olisi tarvittu tuottajaa saksia näyttämään. Tiivistäminen olisi tuonut napakkuutta.

On mielenkiintoista nähdä, mikä Herttoniemen ihmepoikien suunta on tämän jälkeen? Tekevätkö he metallicat ja palaavat juurilleen? Voisin uskoa, että se olisi monen fanin salainen toive.

Sydän, sydän: Keskiyöllä (Soit se silti, 2018)

 

10.05.2018

Matti Kallio: Waltz for Better Times

Matti Kalliota on kuultu soittajana, tuottajana ja sovittajana yli sadalla albumilla, joista yksikään ei ole ollut miehen oma – tähän asti.

Reilun parinkymmenen vuoden ammattiuran aikana Matti Kallion reitti on risteillyt rockista kansanmusiikkiin, iskelmästä teatterimusiikkiin, jazzista kuoromusiikkiin ja hengellisestä lastenmusiikkiin. Hectorinkin luottosoittajana tunnetun Kallion yhteistyökumppaneihin ovat lukeutuneet kymmenet eturivin artistit.

Nykyään Islannissa asuva ja pitkin poikin Eurooppaa musisoiva Kallio raivasi viime vuonna aikaa omalle musiikille: äänitykset hoidettiin loppusyksystä Finnvoxissa, ja Kallio itse miksasi Risto Hemmin luomuhenkiset taltioinnit alkuvuodesta Fireland-studiossaan Reykjavikissa.

Yleensä Kallion instrumentteja ovat pianon ja sähköisten kosketinsoittimien lisäksi näppäinharmonikat, tinapillit sekä irkku- ja muutkin huilut. Perkussiot, didgeridoo ja kitarakin pysyvät käsissä. Musiikin kaikilla laidoilla puurtavan multi-instrumentalistin sooloprojektin käynnistystä ovatkin varmasti jarrutelleet liian monet vaihtoehdot: ”minimalistista vai isoa, tradia vai modernia, luomua vai kuorrutettua?”

”Waltz for Better Times” -esikoisellaan Kallio on päätynyt varsin pieneen, jokseenkin moderniin ja hyvin luomuun. Akustiseen trioonsa hän pyysi kaksi ennestään tuttua muusikkoa, joiden kanssa kemiat pelaavat ja yhteinen sävel löytyy turhia kyselemättä. Värttinänkin riveistä tuttu kontrabasisti Hannu Rantanen sekä kitaraa, mandoliinia ja mandoselloa soittava Petri Hakala komppaavat säveltäjää, joka itsekin tiukan dogmansa velvoittamana soittaa esikoisalbumillaan ainoastaan 5-rivistä folk-harmonikkaa.

Muita soittajia levyllä ei sitten kuullakaan, lukuun ottamatta päätöskappaletta ”Into the Light”, jossa Kallio pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen unelmansa haitariduetosta Sibelius-Akatemian opettajansa Maria Kalaniemen kanssa.

Keinojen ja kokoonpanon rajaaminen on varmasti auttanut sävellystyössä: lopputuloksena on syntynyt levyllinen hienoisia jazz-vivahteitakin tarjoilevaa instrumentaalia nykykansanmusiikkia, joka jättää tilaa kaikkien soittajien solistisille kyvyille.
Levyn sointiavaruutta määrittää säveltäjän pohjoismaisesta ja kelttiläis-anglosaksisesta perinteestä kumpuava tyyli. Jo reipas aloitusraita ”Autumn’s Grip” esittelee koukkuisia – ja koukuttavia – melodioita sekä soitinpuolella hallittua, rytmistä palkeenkäyttöä.

Kappaleiden vihjailevista nimistä voi vain arvailla niiden syntytarinoita. ”Leaving Ennis” -biisi on kuulemma tekijälle itselleen levyn avainraita, jonka taustalla on vahva omakohtainen tunnelmakuva: Kallio oli viettänyt taas kerran muutaman riemukkaan päivän Länsi-Irlannin Ennisissä soittamassa ja diggailemassa irlantilaista kansanmusaa, ja oli tullut aika palata kotiin Islantiin – lähdön alakuloa kuvasteleva teema jätti säveltäjän rauhaan vasta, kun se oli saatu ikuistettua levylle.
Levyn loppupuolella 6/8-tahtilajissa soljuva reipas jigi ”Dub Linn” on albumin toinen leimallinen irkkukappale, mutta sen enempää Kallio ei nyt irkkuvaikutteitaan esittele – takataskussa taitaakin olla suunnitelmia tulevaisuudessa julkaistavasta, kokonaan Irlanti-henkisestä levystä.

”Waltz for Better Times” -albumin julkistuskonsertti pidettiin Suomessa huhtikuussa. Toukokuun lopussa säveltäjä trioineen soittaa materiaalia livenä viikon mittaisella kiertueella Islannissa.
 

Matti Kallion haastattalu julkaistiin Riffin printtinumerossa 1/2017 ja se on nyt luettavissa myös tältä sivustoslta. Juttu aukeaa tämän linkin kautta.

09.05.2018

Orange OMEC Teleport – audiosovitin pedaalilautaan

Nykyään on entistä yleisempää käyttää digitaalisia vahvistinsovelluksia ja plugareita paitsi äänityksissä, myös osana live-soundia. Tätä asiaa helpottamaan on tehty Orangen OMEC Teleport, joka mahtuu hyvin soittajan pedaalilautaan, onhan se pakattu minipedaalin kuosiin.

Orange OMEC Teleportiin voi analogista signaalia syöttää mikä tahansa instrumentti. USB B -yhteyden kautta laite puolestaan tarjoaa ”huippuluokan” AD/DA-muuntimet, joiden signaali-kohinasuhteeksi ilmoitetaan 96 desibeliä. Koodi on 16-bittistä, ja muunnos tapahtuu 44,1 tai 48 kilohertsin taajuudella.
USB-liitäntä voidaan asettaa bypass-tilaan pedaalin jalkakytkimellä.

Orange OMEC Teleport tarjoaa yhden plugi-tulon, johon voidaan kytkeä myös mikrofoni sopivan adapterin avulla. Tämän liitännän dynamiikka-alueeksi ilmoitetaan 120 desibeliä.
Sen lisäksi OMEC Teleportissa on kaksi analogista plugilähtöä, joiden kautta pedaali voidaan kytkeä monona tai stereona DI-boksiin, aktiivi-monitoreihin, mikseriin, muihin pedaaleihin tai vaikkapa kitaravahvistimeen. Kaikki liitännät ovat bufferoituja.

Orange OMEC Teleport on yhteensopiva yleisimpien käyttöjärjestelmien kanssa (iOS, Android, Mac, PC). Testattuja softia ovat esimerkiksi Logic, Pro Tools, Ableton, Cubase, Garageband ja Reason.
Pedaalin mukana toimitetaan ilmainen versio Amplitube CS -softasta.

Orange OMEC Teleport toimii yhdeksän voltin verkkovirralla.

Lisätiedot: Soundtools

 

08.05.2018

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy