Nayteikkuna

Yleisasiantuntijuus velvoittaa

Musiikki muistuttaa koronaa: kaikilla on asiasta mielipide ja jokainen on asiantuntija. Ja ihan samaan tapaan väitteitä ja mielipiteitä perustellaan varsin harsoisesti, faktoista välittämättä.

 

Toisaalta koronasta poiketen musiikki on vahvasti emotionaalinen olio, jonka olemuksen tai vaikutusten analysointi järkisyin ei ole välttämättä käytännöllistä tai mahdollista. 

Tiettyjä fyysisiä määreitä, äänekkyys (loudness), taajuuskaista, dynamiikka jne. voi toki määrittää ja ne voi asettaa jollekin asteikollekin. Mutta siellä missä on speksejä, on aina myös luuloja ja vääriä uskomuksia. 

Joskus useampi vuosi sitten sivusin ”paljonko saa sämplätä toisesta biisistä” -asiaa. Oikea vastaus: ilman lupaa ei jumalauta yhtään. 

Tuommoinen asia on helppo torpata. Mutta se, itkettääkö joku biisi tai tuoko se kylmät väreet, onkin hieman vaikeammin määriteltävissä – yhdelle toimii jousisektion mukaantulo, toiselle riittää crescendo ja kolmas tarvitsee harmonista muutosta. Ja joku vaivaantuu kaikista, koska tunnereaktio pukkaa pintaan.

En minäkään tiedä, näenkö punaisen samalla tapaa kuten se idiootti, joka sanoi tietävänsä musiikista enemmän kuin minä, vain koska kuunteli bluesia. Näin kuitenkin omaa punaistani, ja hetken maailmassa oli virhe, kunnes tajusin, että bluesmies ei erottanut duuria mollista. Annoin olla.

•••

Jos tavoitellaan jotakin mieleenpainuvaa ratkaisua vaikkapa jonkin pelin cinematicissa, jossa päähenkilön hyvä ystävä menehtyy, on syytä mennä syviin vesiin.

Yleensä emotionaalista impaktia vaativa sisältö kertoo eniten ensinäkemällään. Sitä samaa tunnetta on vaikea tavoittaa myöhemmin, joten kannattaa keskittyä huolella ja olla ihan hiljaa, silmät naulittuna ruutuun, aistit auki. Mitä koet?

Sankarimme yllättyy kääntyessään ja hätä sekä hämmennys paistavat hänen kasvoillaan. Kamera siirtyy kohti oviaukkoa, josta hoipertelee sisään kuiviinvaluva henkilö. On päivänselvää, että tästä ei selvitä. Hahmot ovat tunteneet toisensa vuosikymmeniä, tukeneet ja kannatelleet toisiaan taisteluissa, ja nyt on molemmille selvää, että tämä loppuu tähän. Miltä tuntuu, mikä soi päässä? Mitä kuulet mielessäsi? 

Se auttaa, jos on itse kohdannut vastaavan tilanteen, josta ammentaa. Tai jotain saman tapaista. Mikä liikuttaa päähenkilöä eniten? Sekö, että hän näkee vammat, vaiko varmuuden syöksy alitajunnasta: tästä huoneesta kävelen minä ulos, hän jää tänne. Emme enää tapaa. Onko jotain sanomatta? Mitä emme enää koskaan koe? Onko tehtävästä jaettava tieto tärkeämpää kuin hyvästit? Miten elämä muuttuu tämän kokemuksen myötä? Milloin suru on tässä hetkessä suurimmillaan? Minne asti se kantaa? 

Ja koko ajan jokin pyrkii vaikuttamaan ajatuksiisi. Kyseessä ei ole oikea henkilö, eikä näyttelijä. Kyseessä ei ehkä ole edes skinnattu (teksturoitu) hahmo. Kenties kuva ei edes liiku. 

Siltikin, eläydy.

•••

Aloin yläasteikäisenä leikittelemään ajatuksella, että tekisin musaa leffaan tai tv-sarjaan (ei silloin ollut mitään pelimusahommia). Työstin työkalujani hiljaa mielessäni, omassa huoneessani, ja ne pari kertaa, kun oikeasti osuin ja jokin upposi minuun, puhkesin kyyneliin – hinkattuani teemantynkää viisisataa kertaa ja lopulta läpimurron tehtyäni. Ne olivat huikeita tuokioita. 

”Miten tää tapahtu?” Pysähdyin miettimään ja analysoimaan, annoin ajatusten virrata. Lopulta, hiljalleen, sain kiinni työkaluistani ja opettelin käyttämään niitä paremmin ja paremmin. Opettelu jatkuu. ”Ehkä minusta tulee vielä oikea poika”, tuumasi Pinocciokin.

•••

Pahimmillaan voi mokata kymmenmiljoonaisen tai isomman yleisön edessä, joten pää on syytä pitää kylmänä. Mikäli stressinsietokyky on heikonlainen, kannattaa pitäytyä jossakin vähäeleisemmässä harrastuksessa, sanoisin näin. 

Mikäli yleisöä on tuotosta tuomitsemassa kahdeksannumeroinen (tai jopa yhdeksän…) populaatio, on selvää, että joukkoon mahtuu ainakin yksi, jolle ratkaisusi oli täyttä shittiä. Tietystikin kyseinen henkilö olisi itse saanut asian paljon paremmin pakettiin, ja viis niistä 9 999 999 – 99 999 999 muusta, joille ratkaisu toimi. 

Jos oikein huono säkä käy, tuo yksi tyyppi on se äänekkäin ja kiusallisen kykenevä masinoimaan vaikka millaisia somekamppiksia lievittääkseen pettymystään säveltäjän ratkaisuun ja oikoakseen mielestään havaitsemaansa vääryyttä. Pettymyksensä voi olla sitä kokoluokkaa, että vähintään uhataan antaa turpaan jahka seuraavan kerran näette jossakin. Että hän on ennenkin ihmisiä lyönyt, perkele.

•••

Tapasin lopulta turpaanvetäjäsomeperseilijän GamesCom-messujen yhteydessä olleessa Soundtrack-tapahtumassa, jossa olin puhumassa. Heppu, melkoinen peräkammari-nyhverö, vältteli meitä puhujia, mutta järjestäjä tiesi kertoa tyypin kommunikaatiosta. Kuulin, että pettynyt someseppä oli graafikko ja saatuaan fudut E:llä alkavalta kehittäjältä, oli pahan kerran katkeroitunut ja tapasi meuhkata kaljapäissään. En ollut herran ainoa kohde tapahtuman tyypeistä, ja muihin verrattuna ymmärsin selvinneeni vähällä. 

Tutustuin tyypin online-portfolioon, vain huomatakseni, että henkilön piirtämillä hahmoilla oli kaikilla sama vamma: niiden kasvoilla ei näkynyt ”ilmettä” tai tunnetta jostakin, johon hahmon muu ruumis osallistui. Olin jo kirjoittamassa runnovaa kommenttia, mutta miehistyin havahtuessani, että joku oli jo ehtinyt ennen minua: ”Your characters lack totally any emotional output. They’re so bland they’re not even shit, actually. I know, as I’ve seen quite a few animations in my life. If I could, I would draw better than you.” 

Jossakin on siis paikka, josta yleisasiantuntijoita tulee. Kun saan sen kolon selville, poltan koko paskan. Minä tiiän perkele paremmin, oomminä näitä tehny ja kuullu.

•••••

Alangon päiväkirja on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman episodin löydät aina uusimmaasta painetusta lehdestä… Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 3/2020.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

27.06.2021
|
Petri Alanko
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy