Nayteikkuna

Elämäni kitarat: Mika Tyyskä – Kitara ei saa olla liian pyhä!

Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”.
Vuorossa Mr. Fastfinger eli Mika Tyyskä.

 

Mika Tyyskä on yhdistänyt ammatissaan kaksi intohimoaan, kitaransoiton ja animaation. Tyyskän soittotaito sekä hänen luomansa hahmo Mr. Fastfinger nosti hänet kansainvälisesti halutuksi sisällöntuottajaksi esimerkiksi JamTrackCentraliin. Nykyään klinikat ja Skype-tunnit ovat osa työnkuvaa.

Tyyskä kertoo hakevansa kitarasta ”melko artikuloivaa soundia, ja mieluummin soitin saa olla haastava” kuin sellainen, jonka soundi ei erottele. Tyyskällä ei myöskään ole useita soittimia eri tyylejä varten, vaan hän on ”yhden kitaran soittaja, joka pyrkii saamaan yhdestä soittimesta kaikki soundit”.

Syyskuussa uuden Mr. Fastfinger -levyn julkaisevan Mika Tyyskän kotistudio sijaitsee idylisellä paikalla: pellon laidalla ja havumetsän suojassa Porvoon tietämillä. Siellä kävimme kesäkuun lopulla juttelemassa soittimista ja kitaristin muistakin metkuista.

 

Ruokangas Aeon ”The Green Guitar” & ”The Cracking Frog Green Guitar”

– Tutustuin Ruokankaan Juhaan aikoinaan Frankfurtin messuilla ja päädyin huollattamaan hänellä jotain kitaroitani. Sitten Juha heitti ajatuksen, että jos hän tekisi minulle soittimen. Soitin siihen aikaan erään valmistajan kitaroilla, joihin en ollut oikein tyytyväinen. Koska Juha myös diggasi Mr. Fastfinger -hahmosta, ajatus yhteistyöstä tuntui siinäkin mielessä hyvältä. Kerran sitten lennolla Frankfurtiin kehiteltiin idea Making of -elokuvasta (Spirit of The Guitar Hunt), jossa Juha rakentaisi animaatiokitaristille kitaran.

– Minulla on kaksi aika identtistä Ruokangas Aeon -kitaraa. Molemmissa on 24 nauhaa, mikä on nimenomaan hahmottamisen kannalta minulle tärkeä seikka. Näistä uudempi (”The Cracking Frog Green Guitar”) on ykköskitarani. Nämä on kuitenkin tehty sillä idealla, että voin soittaa kumpaa tahansa, ja ne soundaa samalta. Ulkonäöstä voin sanoa sen verran, että minulle liian korean näköinen kitara on huono juttu, koska pelkään, että siihen tulee kolhua. Juha tietää sen. Soundin suhteen taas erottelevuus on minulle tärkeää, esimerkiksi double stopeissa haluan, että yksittäiset äänet erottuu. Sen vuoksi yksi eniten käyttämiäni soundeja on tallahumbuckerin ja yksikelaisen yhdistelmä, sillä saa hieman skuupatun stratomaisen soundin. Näissä kitaroissa on ihan perus-viisiasentoinen kytkin. Lisäkytkimellä saa vielä splitattua humbuckerit ja tehtyä vaiheenkäännön. Tone-säädin on jätetty kokonaan pois, kun en sitä käytä. Volume-potikan sisällä taas on treble bleed -kytkentä, sen avulla säröytynyt soundi puhdistuu tehokkaammin. Tein jossain vaiheessa paljon demoja Hughes & Kettnerille, ja silloin pääsin seuraamaan todella läheltä kitaristi Thomas Blugia, joka käytti volume-säädintä jatkuvasti. Huomasin pian itse tekeväni samoin.

– Minulla oli aikaisemmin kitara, jota en saanut millään pysymään vireessä vibran kanssa. Silloin otin kammen pois kokonaan ja opettelin tekemään samat asiat bendeinä. Soitin puoli vuotta näin, ja se oli yksi parhaimpia juttuja mitä minulle soittajana on tapahtunut. Vibran käytössä on helposti hieman mekaaninen soundi verrattuna siihen, että ne jutut tekee sormilla. Kun sain ensimmäisen Ruokangas-kitaran, se oli mieletön hetki, sillä minulla oli sekä vibrakampi että uudistunut venytystekniikka käytössäni samanaikaisesti. Noihin aikoina innostuin myös yhdellä kielellä soittamisesta. Se avasi yhteyden siihen musaan mikä syntyi päässäni. Ennen oli niin, että pystyin säveltämään moniulotteista musiikkia ilman kitaraa. Mutta aina kun otin kitaran käteen, niin sieltä tuli ne kitaramaiset likit. Perinteisessä asemasoittamisessa sormet lähtee helposti toistamaan valmiiksi opeteltuja juttuja. Yhden kielen soitossa on luonnollista hidastaa vauhtia, kuunnella pään sisäistä laulua ja pyrkiä toistamaan äänet otelaudalla mahdollisimman tarkasti. 

 

Charvel Charvette

– Tämä hirvittävän ruma sininen kitara oli koko teini-iän ainoa soittimeni. Minua ei kiinnostaneet niinkään soittimet, vaan soittaminen ja treenaaminen. Onhan tämä on sen näköinenkin: jos tällä nyt haluaisi soittaa, niin jotain pitäisi tehdä.

– Tämä on ikään kuin Charvelin halpisversio, joka on valmistettu joko Japanissa tai Koreassa. Kun ensimmäistä Ruokangas-kitaraa oltiin tekemässä, niin syystä x kaivoin Charvetten esiin laukusta ja huomasin kuinka tutulta kaulaprofiili tuntuikaan. Otinkin tämän mukaan Juhalle, ja siksi ensimmäisen Ruokangas-kitaran kaula on tehty hyvin pitkälti tämän mukaan. Tämän kitaran kanssa soitin myös tytöksi puettuna Pepe Deluxén videolla – se oli aika erikoiskeikka. Kobra-tarran tilasi juuri Jari Salo Ebaysta videota varten.

 

Fender Stratocaster

– Stratocaster on etupäässä kotikitarana nykyään, ja otan sen myös reissuun mielelläni. Tämä edustaa sitä juttua, mitä kitarassa diggaan: se ei ole liian arvokas tai pyhä. Ostin tämän aikoinaan Levytukusta 2000-luvun alussa. Japanissa valmistettu strato, joka on sitten kokenut kaiken mahdollisen muutoksen.

– Tähän on vaihdettu humbuckeria ja mustaa pleksiä, ja jossain vaiheessa kaveri kysyi, että haluatko vaihtaa kauloja? Tässä oli silloin vintage-henkinen 21-nauhainen kaula, mutta 21 nauhaa aina jotenkin visuaalisesti hämää minua. Tämän kitaran kaula meni kaverin kitaraan täydellisesti, siis japanilainen kaula jenkkistratoon, mutta tämä kaula piti kyllä käyttää Ruokankaalla, että sen sai pysymään kunnolla paikallaan. Jos minulla ei olisi kahta Ruokangas-kitaraa, niin tämä olisi se millä mieluiten soittaisin. Talla onkin se sama Gotoh/Wilkinson VSVG, joka niissäkin on. 

 

Yamaha LL16

– Käytän akustista kitaraa jonkin verran, mutta yleensä taustasoittimena. Uudella levylläni on yksi biisi, missä se on soolosoittimena. Pauli Ylhänen F-Musiikissa tätä suositteli, kun tarvitsin jonkinlaisen akustisen kitaran. Koska akustinen ei ole pääinstrumenttini, niin en myöskään sijoittanut siihen kauhean paljon. Edulliseksi kitaraksi tämä on kyllä erittäin toimiva, ja tätä olen soittanut paitsi omilla levyillä myös erilaisissa sessioissa. Sen sijaan yhtäkään keikkaa en ole akustisella soittanut. 

– Tämän lisäksi minulla on myös aivan ensimmäinen kitarani, Helena-merkkinen akustinen (rakentaja Elis Hindsberg), josta olen ottanut nauhat pois. Siinä on ihan hirveä soundi, mutta sellainen taikuus, että kun laittaa ääniaukkoon magneettimikin ja soittaa E-Bown kanssa, niin se kuulostaa aivan joltain puupuhaltimelta. Yamaha taas soi E-Bown kanssa ihan tuosta vaan ilman ylimääräistä mikkiä.

 

Efektit mukaan jo äänittäessä

Mitä tulee vahvistimiin, Mika Tyyskällä on endorsement-sopimus Hughes & Kettnerin kanssa. Kotipajassa soittovalmiina onkin Tubemeister Deluxe 40 -stäkki. Vahvistimen mikityksestä Tyyskä on luopunut kotipajassaan täysin, ja on korvannut sen kaiutinsimulaatioilla. 

– Aikaisemmin minulla oli tuossa nurkassa kaappi, jonka mikitin parilla mikrofonilla. Nykyään olen siirtynyt siihen, että linja lähtee vahvistimesta filtteröimättömästi ja menee BluGuitarin BluBoxiin, josta otan kaiutinsimulaation. Siitä signaali menee Golden Agen etuasteeseen, josta teen myös pientä ekvalisointia. Sen jälkeen splittaan signaalin interfaceen ja erikseen kuuntelua varten Yamahan mikserille. Monolla pääsee aika pitkälle, kun äänittää kitaraa tai bassoa. 

BluBoxissa Tyyskää miellyttää sekin, että siinä on vain yhden millisekunnin latenssi. 

– Muuten kuiva kitarasignaaliketjuni on täysin analoginen, joten tällä yhdistelmällä ei tule juurikaan latenssia. Jos latenssia tulee millisekunti täältä, pari tuolta, niin se alkaa helposti tuntumaan siltä kuin soittaisi läppärin läpi. Silloin ainakin minun soittotuntuma kärsii. Aikaisemmin äänitin kaiken aivan kuivana, mutta nyt käytän efektejä äänittäessä ihan sen mukaan, mitä se juttu kaipaa. Jos ei vielä tiedä soittaessa, niin silloin voi äänittää kuivana.

Pedaalit ovat Tyyskän soittotyylissä tärkeä soittimen jatke, lähes yhtä tärkeitä. 

– Minulla on kestänyt todella kauan, että olen ymmärtänyt efektien ja eri säröasteiden käyttöä, koska treenasin nuorena paljon ilman vahvistinta. Tämä on Custom Boardsissa kasattu lauta, ja siellä pähkäiltiin, että miten kaikki pedaalit saa mahtumaan näin pieneen tilaan. Halusin pitää laudan helposti roudattavana, ja mietin pitkään, mitä pedaaleja haluan mukaan, jotta olisi kaikki mitä tarvitsee. Lisäksi halusin, että lauta olisi stombox-tyyppinen, jotta soundeja pääsee livenä helposti säätämään. Ainoastaan delay on ohjelmoitava.

Tyyskä kertoo, että hänelle säröpedaalit toimivat lähinnä buustereina, sillä perussoundi eli ”näkkärisärö” tulee Hughes & Kettnerin vahvistimesta. Myös puhdas kanava on hieman säröllä, ja kitarasta volumea laskemalla sitä voi siivota. 

– Mad Professorin Simble ja Tube Screamer ovat molemmat tosi hyviä säröjä, ja tähän lautaan vaihdoin ihan vaihtelun vuoksi jälkimmäisen. Vahvistinsärön mausteena käytän aina pikkuista delayta, koska olen jo hemmotellut itseni sen suhteen.

Signaalitie menee ensin Digitechin FreqOutiin, joka on feedback-generaattori. Siitä signaali jatkaa Bossin ES-5-vaihtajaan, jonka ykkösluupissa on Mad Professorin Forest Green -kompressori, joka ”on aina päällä puhtaan kanavan kanssa”. 

Kakkosluupissa on säröpedaali. Kolmosluupin takaa löytyy Korgin Miku Stomp (synteeettinen laulu-efekti) ja Ibanezin Dual Chorus, jolla Tyyskä saa choruksen lisäksi flanger-tyyppisiä soundeja. 

– Nelosluupissa on Noise Suppressor, josta soundi menee suoraan vahvistimen etuasteeseen ja tulee takaisin delayn kautta, jonka saa tarvittaessa pois päältä. Vitosluupissa on sitten kaiku (Boss RV-6), joka tulee takaisin lautaan, ja menee sitten vahvistimen pääteasteeseen. ES-5:n avulla olen luonut viisi pääpresettiä joilla voin soittaa melkein keikan kun keikan, mutta olen rakentanut tänne juttuja joilla voin tehdä erilaisia taikatemppuja suoraan lennosta. 

 

Trio on opettanut soittamisesta

Tyyskän uudella levyllä soittavat luottomiehet, basisti Lasse Rantanen sekä rumpali Thomas Törnroos, joiden kanssa myös Mr. Fastfinger -keikat soitetaan. Levyillä toki maalailu on runsaampaa, ja tarvittaessa mausteet tuotetaan keikalla taustaraidoilta.

– Jossain kappaleissa koneelta voi tulla vain yksi elementti, joka tuo apua harmoniaan, joissain enemmän. Välillä soitetaan sitten aivan vapaasti ilman taustoja. Trio on opettanut tosi paljon, sillä on tilanteita, joissa basisti soittaa vaan riffiä, ja jos haluan silloin kuulla sointukierron, niin joudunkin soittamaan itse enemmän sointupohjaisia säveliä. Noita asioita ei muutama vuosi sitten olisi välttämättä oivaltanut. 

Treenitahti on kerran viikossa, vaikka keikkoja onkin harvoin.

– Meidän juttuun kuuluu vahvasti spontaani improvisointi, sellainen live-juttu. Sen myötä Mr. Fastfinger onkin muuttunut paljon orgaanisemmaksi jutuksi verrattuna siihen miten se lähti kun tein sitä yksin, Tyyskä iloitsee.

•••

Haastattelun aikoihin Mr. Fastfinger julkaisi parahiksi Mountain Tone -levyn, joka jakautuu kahteen 30 minuutin kokonaisuuteen. Vierailijoihin kuuluvat Ben Granfelt, Kai Hahto ja Sampo Tiittanen

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.

 

11.07.2021
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy