Nayteikkuna

Esa Kotilainen – ääntä kohti!

Esa Kotilainen on jäljittänyt äänen olemusta ammatikseen jo viisi vuosi-kymmentä. Arvostettu Hammond-urkuri ja syntikoiden suomipioneeri on jättänyt ruuhkaiset sessiovuodet taakseen ja panostaa nyt soolouraansa.

 

Esa Kotilainen sanoo vuosikymmenien varrella tottuneensa olemaan yhtä aikaa ”kymmenessä bändissä”. Hän on ollut periaatteessa eläkkeellä jo vuosikymmenen alusta, ja rokkipuolella vakioryhmät ovatkin vähentyneet pariin: Mika Järvisen Crazy Worldiin ja Hectorin Power Bandiin. Tähän päivään asti kantanut yhteistyö jälkimmäisen kanssa kanssa alkoi 1974 artistin ensimmäisestä ”Lapsuuden loppu” -konserttikiertueesta.

Kotilaisen ura ammattimuusikkona on kestänyt täydet viisikymmentä vuotta. Armeijan jälkeen Karjalan lennostossa työskennellyt parikymppinen Kotilainen hakeutui Kuopion teknilliseen oppilaitokseen, mutta liittyikin ensimmäisellä kesälomalla 1967 paikalliseen keikkaorkesteriin. Urapolku MIG-21-hävittäjän mekaanikosta muusikoksi oli sillä sinetöity.

Mustavalkoisille koskettimille Kotilaisen sormet olivat osuneet ensi kertaa kymmenen vuotta aiemmin, kun lapsuudenkotiin Kuusankoskelle hankittiin pianohaitari.
– Opettelin soittamaan sitä ja samalla lukemaan vähän nuottejakin. Sähköurut tulivat luontevana jatkona vähän ennen 1960-luvun puoliväliä, Kotilainen muistelee.

– Mielenkiintoni on ollut äänessä alusta asti. Äänen perässä sukelsin ensin Hammondien, sitten Moogien maailmaan. Syntikoiden parissa soundien koko kirjo avautui, kun opin hahmottamaan sähköisen äänenmuodostuksen, kuten eri aaltomuotojen mahdollisuudet ja missä skaalassa filtteri etenee koskettimien suhteen.

 

Pellet erikseen

Rytmimusiikkikentällä harvinaista director musices -arvonimeä kantava Kotilainen kuvailee viiden vuosikymmenen mittaista soittajanuraansa korkeaksi, joskus vähän huojuvaksikin lettutorniksi, jossa on yhdessä välissä hilloa ja toisessa kenties pippuria. Hän pitää itseään kuitenkin onnenpekkana, että on saanut olla ammattimuusikko koko ikänsä.

– Harvoista keikoista on jäänyt sellainen jälkimaku, että olipa turha matka. Monihan kypsyy soittohommiin juuri siksi, että sellaisia kertyy liikaa.

Kotilaisen ura on rönsyillyt monenlaisen soiton parissa: on tanssimusiikkia, kansanmusiikkia, joikua, iskelmää, Dannya ja Kirkaa, progea, Wiguja ja Pressaa, elektronimusiikkia ja ambientia. Kotilaisella tämä kaikki mahtuu samaan soittajan maailmaan, eikä mitään keikkaa aliarvioida musiikinlajin perusteella. Kotilaisen mukaan ihan pelleksi ei tarvitse lähteä, mutta se pitää ymmärtää, että ollaan palveluammatissa.

– On tässä matkan varrella muutama rappunen astuttu. Ensimmäinen niistä on, että opettelee vähän soittamaan ja jopa nuoteista. Toinen on, että jättää muut työt ja alkaa pelkästään soittaa!

 

Kotilaisen tie maakuntia kiertävästä ravintolaorkesterista pääkaupungin ykkösketjuun oli nopea. Häntä kiinnostivat treenaaminen ja kehittyminen, ja yhteydenotto D-tuotantoon poiki pestin perusteilla olleeseen Kisu & Uniset -bändiin, ja sen jälkeen Dannyn show-kiertueille Suomeen ja Ruotsiin. Sitten tuli Kirkan bändi, sen jälkeen Hectorin levyt ja kiertueet.

Kotilaisen mielestä muusikon homma ei sovi sellaiselle, joka ei ota riskejä eikä uskalla heittäytyä. Karelia-yhtyeeseen heittäydyttyään hän tutustui bändin johtohahmon Seppo ”Paroni” Paakkunaisen kautta saamelaismusiikkiin ja erityisesti ”Ailuun” eli Nils-Aslak Valkeapäähän. Saamelaisuuden sanansaattajana tunnetun Valkeapään kanssa Kotilainen työskenteli sittemmin parikymmentä vuotta ja esiintyi Atlantin tuollakin puolen. Duon suurin yleisö – miljardi tv-katsojaa – oli Lillehammerin Talviolympialaisten avajaisissa 1994.

 

Progea ”prima vista”

Kotilainen osti ensimmäisen Minimooginsa Saksasta talvella 1972/73, ja kun se oli otettu haltuun alkoi pukata studiokeikkaa mullistavaan malliin.
– Vanhoja kalentereita katsellessa täytyy ihmetellä kuinka on selvinnyt hengissä. Finnvoxin rappusista löytyy aika monta kolhua sen jäljiltä, kun olen juossut niitä ylös ja alas syntikat kainalossa.

Myös 1970-luvun legendaarinen suomiproge koskettaa parissa kohtaa väkevästi Kotilaisen uraa: mies ehti soittaa aikakauden molemmissa suursuosikeissa, Tasavallan Presidentissä ja Wigwamissa.
– Syntikkakioskini aiheutti sen, että minua kysyttiin moneen ryhmään, Kotilainen kuittaa.

”Pressaan” hän hyppäsi kylmiltään, puhaltaja Pekka Pöyryn tilalle.
– Tolonen kirjoitti tauoilla laput seuraavan setin biiseihin vähän ennen lavalle menoa ja sitten mentiin! Kotilainen naurahtaa uskomattomalta kuulostavia alkuvaiheitaan Pressassa.

Treenit pidettiin vasta ensimmäisten yhteiskeikkojen jälkeen, kun edessä siinsivät Englannin ja Pohjoismaiden kiertueet, joiden myötä bändi yritti pyrkiä kansainväliselle kartalle.

Kotilaisen Pressa-aika jäi lyhyeksi, sillä ryhmä sellaisenaan hajosi kiertueiden jälkeen. Kotilainen jatkoi soolouralle siirtyneen tähtikitaristin matkassa Jukka Tolonen Bandiin – ja kulman takana oli jo muutakin. Pekka Pohjolan ja Jukka Gustavsonin lähdettyä ovet paukkuen Wigwamista bändin säveltäjähahmot Jim Pembroke ja Pekka ”Rekku” Rechardt halusivat uudistaa bändin tavoitteenaan selväpiirteisempi, sävellyksiin ja soundiin nojaava ilmaisu. Tähän uuteen ja eheämpään Wigwamiin kutsuttiin myös Esa Kotilainen.

Wigwamissa urut jätettiin tietoisesti kelkasta, ja Pembroken sähköpiano sai seurakseen Kotilaisen rikkaan syntikkamaailman klavinetteineen, Minimoogeineen ja viulukoneineen, jotka yhdessä Rekun phaser-särökitaran kanssa loivat legendaariselle Nuclear Nightclub -albumille sen tunnistettavan ”Wigu-soundin”.

– Sillä levyllä hienot sävellykset pääsevät hyvin esiin, kun kukaan ei soittamalla puske päälle. Luulen, että aikaisemmassa Wigwamissa oli liian monta voimakasta persoonaa, jotta siinä olisi voinut yhdistää porukan koko potentiaalin, Kotilainen puntaroi.

Miten Kotilainen sitten vertaisi kahta 1970-luvun kotimaista progesaurusta, molempia sisältäpäin katsoneena soittajana?
– Pressa oli enemmän soittotekniikkaa, improvisointia, ja paljon jazzimpaa, siinä mentiin virtuositeetin, lahjakkuuden kautta. Wigwamissa korostui bändin soundi ja Jimin sointumaailma – tehtiin aina biisiä, linjakkaasti. Se Wigwam, johon minä tulin ei ollut tippaakaan ”jazz”, joskin Måns Groundstroemin basson äänenkuljetus on erittäin jännittävää suhteessa sointuihin, ja kuulostaa yhä modernilta.

 

Tarkkana tonteilla

Ensimmäiset Hammond-urkunsa Kotilainen hankki jo parikymppisenä opintolainallaan. Soittouransa alkutaipaleella hän ehti omistaa peräti kolmet spinetit ennen kuin osui kuulemaan musiikkiliikkeessä livenä aitojen B3-urkujen ylivoimaista soundia, marssi pankkiin ottamaan lainaa ja tilasi itselleen omat ”beekolmoset”. Ja kun urkuri ei juonut tai polttanut bänditovereidensa malliin, alkoi keikkapalkkioista jäädä sivuun rahaa, jolla saattoi alkaa hankkia B3:n seuraksi muita soittimia.

Kotilaisen sormiokioski on kiintoisa yhdistelmä analogiaikojen uljainta kalustoa Moogeista ja Hammondeista hieman uudempiin digitaalisiin EMU:ihin ja Rolandeihin.

– Vuosikertakaluston kanssa keikkaillessa on aina vähän tukka pystyssä, vaikka ne ovatkin upeita soittimia silloin kun suostuvat toimimaan. Memorymoogini sisällä on kuuden Minimoogin vääntö, sen kun laittaa monoksi niin se on tosi jyrä! Samoin kun B3-urulla läväyttää soinnun niin kuulostaa siltä, kuin olisi tullut kymmenen äijää lisää bändiin. Hammondilla pitää vain muistaa varoa alakertaa, ettei aja basistin päälle.

 

Keikkakalustossa Kotilaiselle käyttövarmuus tulee ensin, soundi vasta sen perässä. Tästä syystä aito ja alkuperäinen ääninauhasilmukoita pyörittävä Mellotronkin piti ”museoida” kotikäyttöön jo vuosia sitten.

– Nauhat alkoivat jäädä jumiin kesken kappaleen, kun vanhat vetoakselit eivät tykänneet savusta, jota lykätään lavalle että saadaan valot näkymään. Piti siirtyä digitaaliseen Memotroniin, ja kyllä se menee läpi, jos ei ole vertailukohtaa. Siihen on samplattu alkuperäisen Mellotron 400:n nauhat.

Kotilaisen Minimoogeista vanhempi on sekin jo jäänyt eläkkeelle, studiokäyttöön. Keikoilla kiertävä ”uusi” malli on vuodelta 1978.

– Vanhemmassa on kieltämättä hienompi, käsinkosketeltavampi soundi kuin uudemmassa, mutta sitä käyttäessä joutui olemaan aina varpaillaan. Uudemmassa on vakaammat oskillaattorit, joten ei tarvitse koko ajan jännittää missä vireessä se soi.

 

Urku edellä

Vanhoissa Moogeissa ja Mellotroneissa on monia pulmia, joista pahimpia Suomen sääoloissa on juuri vireen pysyvyys. Kotilainen kertoo, että Mellotronin kanssa riitti pelkokerrointa varsinkin lauantaikeikoilla, kun kaikki kirkonkylän sähkösaunat napsahtivat yhtä aikaa päälle. Mellotron reagoi verkon volttimäärään, ja kun jännite notkahti, putosi myös vire.

– Toisaalta eihän Mellotron ole alun perinkään niin vireessä. Ne huilut, viulut ja muut on vedetty nauhoille korvakuulolta –  ja siitähän se maaginen soundi syntyykin!

Keikoilla sähköiset soittimet joutuvat koville varsinkin talvella, kun jäisestä rekasta lavalle tuodun soittimen pitäisi sietää 40 asteen lämpötilaero ja äärimmäinen kosteusvaihtelu. Esimerkiksi B3 saa ronksutella ja ihmetellä aina jonkin aikaa itsekseen ennen kuin soittaja koskee siihen sormenpäälläkään.

– Ensimmäisenä tsekkaan aina urut ja jos ne toimivat, silloin tietää että voi vetää keikan – vaikkei mikään muu toimisikaan. Digitaalisoitinhan vaatii aina varajärjestelmän, jos se haavoittuu niin se ei pelaa ollenkaan. Joku Minimoogin tyyppinen pelaa periaatteessa aina jollain lailla.

Kotilainen on soittanut keikkansa pitkään valetut vaimennustulpat korvissaan.
– Ei Hammondia pysty soittamaan ilman tulppia. Hommasin tulpat yhdeksänkymmentäluvulla, kun liityin uudestaan Wigwamiin. B3:lla joutuu soittamaan poka pohjassa, jos ha-luaa että jyrisee kunnolla. Niin se vaan on, että joutuu suojautumaan omalta soitoltaan! Kotilainen naurahtaa.

 

Jarrua pyörään

Helsingissä viettämänsä reilun parin vuosikymmenen jälkeen Esa Kotilainen päätti siirtää tukikohtansa takaisin synnyin-seudulle. Paluumuutto toteutui 1990-luvun alussa.
– Helsinki on muusikolle hyvä työpaikka, mutta liian hektinen. Mietin kauan voisinko hypätä oravanpyörästä. Tahdoin muuttaa maisemaa saadakseni aikaa itselleni ja tilaa ajatuksilleni.

Kotilaista alkoi ahdistaa Helsingissä se, että pitää olla joka päivä tekemässä jotakin jollekin toiselle, jotta pyörä pysyy pyörimässä. Ei voinut sanoa, että ”tänään en tule”.

Nyt koti ja studio ovat olleet saman katon alla Kuusankoskella reilut parikymmentä vuotta. Ympärillä on syntikoita sekä tarkkaamo kovalevytallentimineen ja miksauspöytineen. Akustiikastaan kiitelty hirsiseinäinen soittotila on auki katonharjaan saakka. Tässä Musapaja-studiossa on vuosien varrella tehty kaupallisia tuotantoja, mutta ennen kaikkea se on isäntänsä ajatushautomo.

 

 

Kotilainen kuvailee, että taiteilija hänessä on kasvanut ja kypsynyt hitaasti, käsityöläisyyden kautta. Ensimmäinen ja samalla kuuluisin soololevy, ”Ajatuslapsi”, syntyi jo 1977. 
Sitten tulivat ruuhkavuodet, mutta nyt on enemmän aikaa omalle taiteelle: soololevyjä on ilmestynyt jopa parin vuoden välein. Viimeisimmällä niistä mennään veden ja jään alle.

– Porasin avantoja ja upotin veteen mikkejä, joilla taltioin jäänalaisen maailman ääniä. Levyllä reagoin soitollani ääniin, mistä syntyy kokonaisvaltaista ympäristöäänitaidetta.

Tänä päivänä 71-vuotiasta Esa Kotilaista ilahduttaa vaikkapa se, että ambientia ja muuta elektronimusiikkia tekevä nykysukupolvi tuntee hänen vanhan tuotantonsa.
– ”Ajatuslapsi” on taas saatavilla vinyylinä, ja ensimmäistä kertaa lakatulla kannella. Alkuperäisessä kannessa ei ollut lakkaa, kun Love Records halusi vähän säästää kustannuksissa. Se kansihan kului ja hajosi alta aikayksikön!

 


Kioskin keskellä

Esa Kotilaisen nykyinen, monimutkainen keikkakioski on syntynyt pitkällisen pohdinnan ja kokeilun kautta. Pääsääntöisesti jokainen sormio ja moduli on valjastettu tuottamaan vain yhtä soundia, siksi laitteita riittää joka ilmansuuntaan. Etuna on se, ettei keikan kuluessa tarvitse sekoilla soundivaihtojen kanssa – riittää että ehtii kääntyä oikeaan suuntaan soittimia kohti.

– Joskus joutuu hyppäämään kahdeksasosanuotin aikana syntikoilta B3:een, ja täysi rähinä päälle. Silloin pitää muistaa ennakoida ja vähän varastaa, että on ykkösellä tuvassa.

Kotilainen sanoo aina ihmetelleensä sormiosoittajia, jotka jättävät voimakkuusasiat salimiksaajan huoleksi.
– Minulla on aina ollut volyymipedaali, ja kun soitan suhteessa siihen mitä itse kuulen, omat tehoni muuttuvat sen mukaan. Pedaalien käytöstä on tullut niin luonteenomaista, etten pystyisi soittamaan ilman.

Kaikki instrumentit kulkevat soittajan omaan lavamikseriin kahta reittiä: ”klassiset” samplemodulit vasemman jalan ja analogisyntikat oikean jalan volyymipedaalien kautta. Ennen pedaaleita kummatkin äänikakut on summattu omissa räkkimiksereissään.

Kotilainen miksaa vielä kertaalleen kaiken valmiiksi omassa päämikserissään ja lähettää sormiot yhtenä stereosummana salimiksaajalle. Poikkeuksena on Hammond B3, joka mikitetään kolmella mikrofonilla ja syötetään miksaajalle suoraan.

 

Kotilaisen kahden jalan systeemi alkoi rakentua vaiheessa, jossa markkinoille rupesi ilmaantumaan yhä enemmän räkkikokoisia soundimoduleita ja sampletoistimia. Kotilainen kertoo, että modernimmalla moduulipuolella operoidessaan soundi on harvoin yhdestä purkista lähtöisin – yhtä soundia saattaa tuottaa puolenkin tusinaa äänilähdettä. Digilaitteille Kotilainen sanoo antavansa esimerkiksi TC:n kaiulla ”vähän armoa”, etteivät niiden soundit kuulostaisi niin kokonaisuudesta irti reväistyiltä.

Ennen keikan alkua Kotilainen tarkistaa kuulokkeilla omasta mikseristään, että soittimien balanssi on kohdallaan, ja sitten mikserin liukuihin ei enää keikalla tarvitse kajota.

Signaalikaapelien lisäksi sormiokioskissa kulkee midipiuhaa ristiin rastiin: pääasiallisena syntikka- ja sample-modulien masterkoskettimistona palveleva Rolandin D70 lähettää midiä eteenpäin Yamahan kahdeksanreikäisen midireitittimen läpi. Minimoogia ja Memotronia on soitettava omilta koskettimiltaan, Memorymoog on miditetty jälkeenpäin.
– Piti ostaa Saksasta sekvensseri että sain Memorymoogiin midin. Sekvensseriin en ole itse ikinä koskenut, mutta Lindellin Tommi sai sen kerran käyntiin – vaan ei saanut pysähtymään!

Kotilainen varoittelee, että bändissä kiipparistin soundin ei pidä olla ”hifi” ja itsenään täydellinen, vaan ennen muuta persoonallinen. Liian paksulla ja täyteläisellä soundilla astuu vain soittajatoverien varpaille.

 

Kotilainen laskeskelee, että hänen kioskinsa kasaaminen vie tunnin tai puolitoista pidempään kuin muilla soittajilla – vaikka teknikot olisivatkin huolehtineet etukäteen laitteiston fyysisestä pystytyksestä.

– Lavateknikot sanovat, että voivat kyllä laittaa kamani pystyyn mutta eivät sen jälkeen koske niihin. Osaavat kuulemma kytkeä maan kaikki muut kosketinkioskit, mutta tähän eivät suostu!


•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2017Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 
20.05.2018
|
Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy