Nayteikkuna

Ikimuistoiset sessiot – Jyrki Tuovinen

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. 
Tuottajia, jotka ovat jääneet usein tausta-hahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin.

 

Liekki: Korppi

(Ranka Recordings 2003)

Jyrki Tuovisen valitsemia sessioita yhdistää ”ahaa-elämys”, joista jokainen on jättänyt häneen vahvan jäljen ja jopa kannustanut miettimään omia toimintatapoja uudelleen.

Tuovinen alustaa tarinaansa kertomalla, että riippumatta siitä, mikä miehen tontti kussakin projektissa on, hänen missionsa on saada emotionaalinen sysäys läpi kuulijalle. Musiikilla kun ei ole muuta funktiota kuin synnyttää tai siirtää energiaa.

Yhteistyöhön Liekin kanssa Tuovinen päätyi yhtyeen toiveesta. Bändin basisti Teemu Soininen oli pitänyt miehen tuotannoista, kuten Tuovinenkin Liekin aikaisemmista julkaisuista.

Levy-yhtiö Spinefarm antoi levylle pienen budjetin, jolla saatiin yhdeksän päivää studioaikaa, sisältäen äänitykset ja miksauksen. Ja sitten vaan treenikämpälle tutustumaan. 

– Silloin oli jo selkeätä, että matsku on kavereilla hyvin hallussa. Jannut oli nälkäisiä ja bändi hyvässä tikissä, Kuuselan Janne (yhtyeen laulava kitaristi-säveltäjä-sanoittaja) mukaan lukien. Se oli maagisen kuuloista jo treenikämpällä. Sen takia uskalsin lähteä tuolla aikataululla mukaan. Ne tyypit pursus sitä musaa.

Yleensä treenikämppätilanteessa biisejä pystytään työstämään tiettyyn pisteeseen asti, mutta sovitus on harvoin siinä vaiheessa vielä levytyskelpoinen, ja niin alkaa yleensä tuottajan muistivihko täyttyä ja viittaava käsi nousta. Nyt Tuovinen ymmärsi kuitenkin samoin tein, että tätä ei tarvitse alkaa kopeloimaan.

– Kun ihmiset soittaa yhdessä, ne pyrkii tietyllä tavalla täyttämään sen tilan musalla, mikä on ihan luonnollista. Mä lähdin palvelemaan ja toteuttamaan heidän jut-tuaan. Sai vähän fiilistellä sitä seisari-asiaa, mikä ei ollut ihan normaalihommaa mulle. Tunkkaset rummut ja vähän tilaa, mikä oli aivan toista mitä silloin tehtiin. Ja se oli kivaa.

Levyn soundillinen viitekehys oli laaja, eikä mainittu seiskyt-luvun suuntaus tarkoittanut mitään hirveän konkreettista. Referenssiä haettiin enemmän mielikuvatasolla – kysymällä millainen levy olisi voinut olla 70-luvulla? Ja siihen lisättiin ”kaksituhatta-lukuista koboltinsinistä erottelua”.

Studioksi valittiin Hollolan Petrax. Ensimmäinen prinsiippi, kuten Juhani Tamminen sanoo, oli että kimpassa tehdään mahdollisimman paljon. Tuovinen oli kokenut noihin aikoihin monta livekeikkaa, jotka olivat aiheuttaneet voimakkaan fyysisen reaktion musiikkiin ja siihen miten soittajat parhaimmillaan saavat yhdessä aikaan jotain yksilösuoritusta suurempaa. Sellainen energia pitäisi saada toisinnettua myös studiossa.

– Nyt pääsi kokeilemaan, mitä kaikkea siinä kimpassa soittamisessa on. Ne oli hienoja hetkiä kun huomasi, että nyt noilla rullaa, tästä tulee tajutonta matskua. Kun biisit oli hyvin hallussa, niin haettiin oikeastaan vaan täydellistä ottoa. Korppihan on melkein sataprossanen livelevy pohjien osalta. Ainoastaan muutamissa biiseissä on kitaraa tuplattuna tai soitettuja lisästemmoja.

Jo aiemmin oli päätetty, että Pienokainen-kappaleesta tehdään single. Pääroolissa oleva piano ja alkuperäinen ajatus sen karaktäärisestä soundista aiheutti kuitenkin harmaita hiuksia. Pystypianoa kokeiltiin, mutta se ei toiminut ollenkaan samassa tilassa rauhallisesti soitettujen seiskytlukuisesti soivien rumpujen kanssa. Lopulta päädyttiin siihen, että Okke Komulainen siirtyi tarkkaamon puolelle soittamaan Nordin Stage -pianolla, kun muut hoitivat osuutensa soittohuoneessa.

– Yritettiin soittaa klikkiin koska ajateltiin, että pianoraidan voisi korvata jälkeenpäin akustisella päälle. Mutta siitä ei tullut mitään, kun bändi oli tottunut treeneissä elämään biisin mukana paljon. Klikkiin orjuutettuna se alkoi kuulostamaan falskilta. Saatin se sitten tallennettua lopulta useamman yrityksen jälkeen. Varsinkin pianovälikkeet olivat herkät koska jos tuli huti, niin koko otto meni uusiksi.

Pienokainen piti miksata äänitysten välissä, koska sinkku täytyi saada julkaistuksi mahdollisimman nopeasti. Luomulta tuoksuvaa bändisoundia vasten kosketinraita vain vaikutti liian steriililtä ja jotenkin päälleliimatulta.
– Hyvähän se oli, mutta ei vastannut sitä alkuperäistä ajatusta vieläkään. Sitä yritettiin vielä äänittää pystypianolla ilman klikkiä siihen päälle, mutta bändi eli pohjalla sen verran ettei siitä tullut hyvää.

Niskassa painoi kova kiire, sillä yhdeksästä päivästä oli melkein puolet käytetty. Tuovinen miksasi kappaleen ja oli suhteellisen tyytyväinen tulokseen, paitsi pianoon.

– Mua on aina vaivannut äänissä, jos ne on liian suoria. Jos äänessä ei ole mitään eloa, se ei ole kiinnostavaa. Omaan itse vahvan synataustan, ja niissä soundeissa pitää olla LFO:ta (oskillaattorin aiheuttamaa huojuntaa), että se väpättää, sit se on hyvä. Yritin vieläkin kaikin tavoin saada siihen eloa. Ainoa mitä mä keksin oli, että mä runttasin sen koko miksauksen Petraxin pitchillä varustettuun c-kasettinauhuriin ja vatkasin pitchiä kädellä, samalla kun nauhuri äänitti sitä biisiä. Sen jälkeen biisi takaisin Toolsiin ja taimasin sen kohdalleen muun miksauksen kanssa. Lopputuloksena saatiin siihen semmosta pientä outoa chorusta sinne tänne. Ei sitä kunnolla huomaa, mutta se ei ollut enää ihan niin steriili. Siitä tulee vieläkin mulle hyvä fiilis.

Jyrki Tuovinen muistelee sessioissa olleen muutakin riupelointia.
– En muista mikä biisi, ehkä vika biisi. Lopussa oltiin ja tosi kova kiire. Pyysin Janskua kuuntelemaan sen miksausta, ja hän ilmoitti suoralta kuuntelemalta, että ”Mä en halua julkaista tällaista musiikkia”, ja poistui samantien huoneesta. ”Mikäs nyt meni pieleen? Ei kai tää nyt niin huono ole?”. Pyörittelin siinä vähän aikaa peukaloita hoo moilasena, että mitäs nyt? No miksataan kuitenkin loppuun ja bounce eteenpäin. Päällä oli todella epäuskoinen fiilis. Monastihan artistit jännittää omia biisejään. Oliskos tästä kyse? Tunnin päästä Jansku kuitenkin palasi ja totesi biisin kuultuaan, että ”Täähän on itse asiassa aika hyvä”. Noissa sessioissa oli aika paljon samanlaista hommaa.

Kun studiopäiviä on näinkin rajallisesti, pitää timanttia tarttua nauhalle suhteellisen nopeaan tahtiin. Varsinkin, kun mik-saus vie ajasta karkeasti jakaen puolet. Petraxin soittotilassa paiskittiinkin keskimäärin kahdeksantoistatuntista päivää.

– Mä mielestäni osaan lukea sitä tilannetta silleen, että luulen tietäväni, milloin ollaan hyvällä polulla. Musan ja soiton intensiteetti kasvaa tiettyyn pisteeseen asti, jolloin tulee se tärkeä otto ja sitten se taas romahtaa pitkäksi aikaa. Sit kun se tapahtuu, on tärkeää tehdä vähän aikaa jotain ihan muuta. Käydä röökillä tai vaikka pelata pleikkaa. Mitä vaan ja sitten uudestaan. Se paras otto voi olla jo siellä alussa, mutta yleensä bändin kanssa se kasvaa, kun kaikki oikein keskittyy siihen hommaan.

Täydellisen vedon löytymiseen tarvittiin viidestä ja kymmeneen ottoa per biisi. Tuovinen ei usko, että homma löytyisi loputtomalla pyörityksellä.
– Avain on se flow-tila. Pitää päästä semmoseen tilaan, että sä et oikeastaan ajattele mitä sä teet, vaan toimit siinä hetkessä. Silloin yleensä syntyy ihan parasta kaikilta. Oikeastaan riippumatta siitä, mikä se duuni on.

Tuovinen tulkitsee asiaa niin, että paljon kirjoittavien ihmisten kohdalla on laadullisesti parempia ja huonompia aikoja. Joku vuosi kaikki vaan loksahtaa, jolloin tulee vain hyvää materiaalia, kunnes varannot on käytetty loppuun ja tulee se väistämätön putoaminen.

– Mä näen kaikessa tekemisessä saman universaalin rakenteen. Koko luomisprosessin lähteestä loppuun asti. Väitän että kaikissa parhaissa teoksissa on jatkuvasti onnistuttu siinä flow-tilan hakemisessa. Kaikki palaset on onnistuttu tekemään oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa.

Korppi-albumin synnytys oli merkityksellinen prosessi Jyrki Tuoviselle – siinä tiivistyi hyvin paljon asioita hyvin pienessä ajassa ja monella ihmisellä oli juuri se oikea mielentila.
– Se lopputulos vaan loksahti paikalleen. Levyhän oli tietynlainen käännekohta myös bändille, jolle tapahtui paljon hyviä asioita sen jälkeen.

Tuovisen ja Liekin yhteistyö jatkui vielä kolmen albumin verran, mutta vastaavaan ei enää löydetty polkua.

– Se ei ollut enää nousujohteista Korpin jälkeen. Seuraavissa sessioissa oli jo merkittäviä vaikeuksia. Mutta kiinnostavat sisällöt harvoin sisältävät onnellisia loppuja. Se on traagista, mutta usein juuri se tekee sen kiinnostavuuden. Jos menee asiat liian hyvin, niin ei vain tule merkittäviä juttuja. Vaikka traagisuus on jotain, josta halutaan pois, niin se merkittävyyden ydin piilee usein juuri siinä traagisuudessa.

– Tän päivän popmusassa on paljon tosi hyviä elementtejä, mutta musta tuntuu että monilla tekijöillä kaikki on vähän liian hyvin. Nykyään saatetaan tehdä mun mielestä tosi kevyitä ratkaisuja. Ehkä tänä päivänä musiikin ei tarvitsekaan mennä ihon alle, vaan se on jokin muu asia, joka sinne menee. Popmusassa riittää myös se, että se on kepeää tilantäytettä, ilman isoa tunnelatausta. Tämä on ollut mulle hetkittäin vaikeata, kun itse haen musiikista sitä emootiota – haluaisin kovasti liikuttua jostain biisistä, ja mä en vain koe sitä. Toisaalta mä tajuan sen sitä kautta, että kun musiikki herättää positiivista tai negatiivista, niin samalla syntyy aina myös vastavoima. Ehkä se on se syy miksi joku asia on olemassa.

– Periaatteessa populaarikulttuurissa on ollut aina niin, että asiat mitkä herättää valtavirrassa närää, ovat asioita, jotka myös menevät eteenpäin.

Traagista tai ei, mutta ruotsalaisessa Cutting Roomissa albumin masteroinut miekkonen lähetti Tuoviselle takaisin seuraavanlaisen viestin: ”En tajua mitään tästä musiikista, mutta tämä on jotenkin tosi kaunista”.

Liekin toinen studio-albumi Korppi on yhtyeen kaupallisesti menestynein. Levy nousi suomen virallisella listalla parhaimmillaan sijalle 5. Radio Helsingin äänestyksessä Korppi valittiin 2010-luvun parhaaksi kotimaiseksi albumiksi.

 

Sara: He kutsuivat luokseen

[Universal Music 2006) &  Veden äärelle (Universal Music 2008)

…he kutsuivat luokseen – Kaskisiin. Tuovisen maailmassa Sara-yhtyeen levyt He kutsuivat luokseen ja Veden äärelle muodostavat yhden kokonaisuuden, joten kummatkin albumit esiintyvät jutussa ristiin rastiin.

Suomen pienimmästä kaupungista kotoisin oleva Sara kutsui Jyrki Tuovisen luokseen synnyttämään yhtyeen neljättä levyä. Tähän mennessä bändin musiikillinen linja oli muokkautunut joka levyllä. Debyyttilevyn materiaali hiihteli jossain suomeksi lauletun nu-metalin maisemissa ja soundi rankentui levy levyltä, kahmien aineksia industrialista ja goottilaisesta melankoliasta.

– Bändi oli nälkäinen ja just menossa semmoseen ultimaattiseen tikkiin. Mä pääsin ehkä säkälläkin siihen hyvään saumaan mukaan. Meillä oli hyvä vuorovaikutus heti lähdöstä. Biisit purkitettiin osittain myös bändin treenikämpällä, vanhan nuorisoseurantalon vintillä, joka on kosteusvaurion johdosta kolmekymmentä senttimetriä kallellaan. Sinne noustiin kapeita rappuja, joita pitkin ei ollut mitenkään miellyttävää roudata kaappeja tai basareita.

Tila oli myös niin matala, ettei bändin basisti mahtunut seisomaan suorana.
– Se oli kuitenkin osoitus siitä että ei ne optimi-olosuhteet välttämättä luo sitä parasta tulosta. Ne oli sopeutuneet siihen tilaan. Se oli edullinen, hyvä ja täynnä fiilistä.

Lähdetään liikkeelle pienistä kohtaamisista.
– Näissä sessioissa oli enemmän biisien ja rakenteiden hinkkaamista. Joa Korhonen (bändin laulaja-kitaristi-säveltäjä-sanoittaja) laittoi mulle alkuun demoja. Ne oli todella pitkälle vietyjä. Hänellä oli tapana laittaa biisiin c-osa ennen ensimmäistä kertsiä. Siis säkeistö, c-osa, kertsi säkeistö… tosi persoonallinen tapa ja joskus se toimi todella hyvin. Mutta kun kyseessä on sävellyksellisesti selkeä väliosa, niin mun pop-estetiikkaan ei mene se, että väliosa on ennen sitä kliimaksia. Materiaalia lähdettiin purkamaan tuota kautta.

He kutsuivat luokseen -albumin ensimmäinen single oli kappale nimeltä Momentum, jossa kolmiääninen laulu vilistää läpi kappaleen. Tuovisen mielestä harmoniassa oli selkeästi yksi johtoääni.

– Kun miksasin sen kovemmalle, niin Joa sanoi, että ”Ei! Tässä on kolme laulajaa!”. Mikä oli kiinnostava ajatus, kun normaalisti halutaan, että siellä on yksi elementti, jota seurataan. Kolmiäänisen stemman seuraaminen voi olla popmusassa aika haastavaa.

Toinen mieleenpainuva tapahtumaketju koettiin Veden ääreen -albumin sessioissa.
Kun rumpupohjia alettiin tehdä Petraxissa Korhosen ohjelmoimien taustojen päälle, ehdoton edellytys oli, että koko bändi soittaa mukana parhaan energian saavuttamiseksi. Hyvässä tapauksessa samalla saataisiin myös bassot purkkiin. Basso jäi kuitenkin sivuosaan, kun tuli Rauhan aika -nimisen kappaleen vuoro.

– Sen rytminen maailma oli hyvin eksakti. Joan demo oli tehty koneella ja kun bändi alkoi soittaa biisiä, niin fiilis biisistä ei ollutkaan sama.

Vaikutti siltä ettei kone-estetiikalla luotua kappaletta olisi välttämättä kannattanut soittaa bändillä ollenkaan. Ohjelmoinnin tiukkuus toimi hyvin, kun taas bändin kanssa kappaleesta uhkasi tulla välimalli.
– Totesin, että ”Tää pitää saada jotenkin keinumaan”, ja koko bändi nyökytteli, mutta miten?

Rumpalista homma ei ollut kiinni, sillä Andreas Bäcklund -niminen umpiruotsinkielinen rumpuja soittava kurkkufarmari Petalaxista kyllä osasi hommansa. Mutta jokin tökki.

– Jätettiin muhimaan ja yritettiin seuraavana päivänä, mutta ei vaan taitu. Ja taas rupes aika loppumaan kesken. Rummuille taisi olla viikon verran varattuna. Okei, soitetaan se mikä toimii eli säkeistöt ja palataan kertsiin myöhemmin.

Tämänkin mahdollisti tietenkin digitaalitekniikka. Hommaa yritettiin illalla, yritettiin aamulla, otettiin kaljaa, ilman kaljaa… ei vaan myöntynyt millään. Tuska alkoi hiipiä puseroon, koska kaikki olivat sitä mieltä, että käsillä on hyvä biisi. Sitten Tuovisen mieleen palautuivat sessiot rumpali Miri Miettisen kanssa. Tämä ei ollut halunnut soittaa suoran klikin päälle, joten hänellä oli mukanaan oma rytmiboksi, jossa oli täysin käsittämättömiä jakoja ja outoja komppeja. Heräsi ajatus.

– Voiskos kyse olla, siitä että kun siirrytään kone-estetiikasta luomumpaan estetiikkaan, niin meillä on väärä rytminen asteikko, mitä vasten hommaa yritetään tehdä? Rupesin kokeilemaan erilaisia klikkisoundeja ja homma parani hiukan. Sitten laitettiin erilaisia rytmisiä jakoja ja breikkejä sinne tänne – ei ihan vielä kuitenkaan. Loppujen lopuksi nauhotin klikin audioksi ja tein siihen kvantisoinnin, joka oli voimakkaasti shuffle kertseissä. Ja se auttoi. Biisin klikkiraita on muuten suora, mutta kertsissä klikki on shuffle, joka aiheutti sen keinumisen soitettaessa.

Pim! – iso ahaa-elämys: ihminen kommunikoi monilla eri tasoilla sen musiikin kanssa, jota on tekemässä. Ja silloin kun soittajat kommunikoivat keskenään, he ottavat toisistaan kiinni ja ikään kuin sulavat siihen yhteiseen grooveen. Tuovinen jatkaa:
– Nyt kun koneet on mukana, niin me orjuutetaan itsemme ajattelemattomasti siihen pingpongin kuuntelemiseen. Soittajat kumminkin peilaa itseänsä toisiin ja nyt kun peilataan klikkiin, niin se on vain maaliin tähtäämistä. Klikkiin on helppo soittaa yksinkertaisia komppeja, mutta kun haetaan jotain syvempää grooven astetta, niin se ei enää ehkä onnistukaan. Saatiin kuitenkin biisi onnistumaan hyvin ja kaikki oli tyytyväisiä. Se oli bändille tärkeä kappale. Sen jälkeen mä olenkin aika isolla kädellä manipuloinut klikkejä.

Tuovinen laittaa suuren osan sessioiden onnistumisesta oikeanlaisen päällesoitto-äänityspaikan ansioksi. Suomen pienin kaupunki sopi hommaan kuin valettu. Kunhan naapurit olisivat vielä samaa mieltä.

– Ensimmäisenä iltana naapuri kävi ovella ihmettelemässä möykkää ja totesi, että ”kun te soitatte aina sitä samaa. Soittakaa välillä jotain muuta”. Kaskinen on hiljainen kaupunki, jossa ei oltu totuttu baritonikitaran matalaan mörinään.

– Mä koin että ne oli niin vahvasti sitä yhteisöä, ne oli kasvaneet siellä ja tunsivat kaikki jotka osuivat ikähaitariin 20 – 80 vee. Kun tyypit ovat tuollaisessa ympäristössä, sen flow-tilan saavuttaminen on paljon helpompaa, kuin jossain kliinissä laboratorio-tyyppisessä paikassa.

Tästä päästäänkin sessioiden toiseen ”ahaa-elämykseen”. Se johti päätelmään, että päihteiden käytöllä ja nauhoituksella on ihan selkeä syy.

– Kun puhutaan siitä, että bändit on usein livenä parempia, niin ymmärsin että se saattaa myös johtua siitä, että studiossa soittajat laitetaan sellaiseen steriiliin äänieristettyyn vakuumiin, jossa pitäisi olla helkkarin luovia ja taiteellisia. Ei ole ihme, että pullot alkaa aukeilemaan, kun ei sellaisessa laboratoriossa kestä kukaan olla jatkuvan suorituspaineen alla. Parempi on olla pikkuisen päissään, että olisi edes vähän rennompi.

– Kun meidän funktio on koskettaa ihmistä emotionaalisella tasolla ilmanpaineen värähtelyn avulla, niin eikös se kannattaisi synnyttää sellaisessa ympäristössä, jossa ihmiset eivät ole stressaantuneita. Tässä mielessä myös keskellä metsää sijaitseva Petrax syntyi suureen tarpeeseen.

Jo ennen musiikkibusineksen suuria muutoksia studiotyöskentely koki oman murroksensa digitaalitekniikan astuessa kuvaan. Vaikka Jyrki Tuovinen pääsi vaivattomasti tämän tekniikan kyytiin, kesti häneltä jonkin aikaa ymmärtää uuden tekniikan optimaalinen käyttö ja filosofia sen takana.

– Näissä sessioissa aloin kyseenalaistamaan, että miksi sen koneen pitäisi toimia irrallaan pelkkänä nauhurina omilla ehdoillaan? Kun jokaisessa sessiossa se kone on mukana, niin miksi me ei vaan yritettäisi ottaa sitä enemmän mukaan? Sen sijaan, että yritetään syöttää sinne niitä asioita, joita meidän analogisessa maailmassa on, niin antaa sen tehdä omia asioitaan.

– Nykypäivän digimaailmassa on se ongelma, että on otettu se toimintamalli, joka on ollut olemassa neljäkymmentä vuotta studiossa, ja vaan siirretty se sellaisenaan tietokoneelle. Se toimi murroksessa, jossa siirryttiin digimaailmaan, mutta nykyään se ei enää toimikaan. Pro Tools on maailman paras rumpunauhoitus-softa, mutta kaikessa muussa se on kauhean hidas. Itse käytän tuotannoissa monia eri ohjelmia, joista pyrin löytämään työtäni helpottavan osan missä juuri se softa on hyvä ja teen vain sen jutun sillä. Vaikka se vähän pirstaloi sitä tekemistä, väitän että lopputulos on mulle parempi. On myös asioita jotka on nopeampaa ja helpompaa tehdä perinteisellä tavalla. 

Tuovinen tekee esimerkin digikompressoreista, jotka eivät hänen mukaan vain toimi kuin niiden pitäisi.
– ”He kutsuivat luokseen” oli eka levy jolla sain Fatso-kompuran (Empirical Labs Inc.) käyttöön. Ilman sitä en enää voi tehdä levyä. Taivaallinen laite, josta en luovu ikinä. Olen kokeillut sen plugariversiota, joka on melkein yhtä hyvä, muttei ihan. Laulun kompressointia en vaan voi tehdä plugareilla. Vaikka plugarikompurat toimii näkymättöminä volume-potikoina hyvin, luonnetta niistä ei oikein saa. Usein tulee pinottua läjä plugareita laulukanavaan, mutta melkein aina mä saan sen kahdella räkkikompressorilla kertalaakista paremmaksi. Se laulu sen jälkeen vaan istahtaa siihen musan päälle.

Vaikkei suuri suosio ole Sara-yhtyettä kohdannutkaan, ovat he varmasti taiteellisista näkökohdista katsoen itseensä tyytyväisiä. Juuri se taiteellinen tinkimättömyys luultavasti estikin yh-tyeen läpimurron suuren yleisön tietoisuuteen

– Se hetki, jolloin olisi ehkä pitänyt jatkaa tietyllä staililla ja luoda kontakti ihmisiin, meni ohi. Joa on aikalailla samanlainen hahmo kuin Liekin Jansku. Sellainen taiteen vaatima mystinen hahmo. Meidän yhteistyö toimi tosi hyvin. Oltiin samaa mieltä asioista, eikä mitään konflikteja ollut. Taiteellisten ihmisten kanssa vain on niin, että he eivät pysty ajattelemaan, että pitäisi tehdä tietynlaista materiaalia.

– Juuri tämä on mielenkiintoista musiikkibisneksessä, että on olemassa Joan ja Janskun kaltaisia evoluutio-ihmisiä, jotka eivät koskaan jää paikoilleen. Heidän tehtävänään on olla sellaisia ja ruokkia muita ihmisiä taiteellaan.

”He kutsuivat luokseen” nousi Suomen virallisella listalle sijalle 12. ”Veden äärelle” nousi samaisella listalla sijalle 8. Eri levyarvosteluissa albumi sai keskimäärin 4/5 pistettä.
Miltei joka albumilla tyylilajiaan muokannut yhtye jatkaa toimintaansa nykyään omakustannepohjalta.

 

 

Irina: Seitsemän

(Sony Music Finland, 2017)

Irinan uudella, juttua kirjoitettaessa vielä keskeneräisellä albumilla Jyrki Tuovinen toteuttaa itselleen uutta dogmaa. Se lähti jo aiemmin esitellystä ajatuksesta, että tietokone on tekemisen keskipisteenä – halusi sitä tai ei. Työtavat, joita digitaalisessa työstössä käytetään, on apinoitu maailmasta, jossa ne oli alun perin tarkoitettu eri työkaluille.

– Digitaalimaailmassa ongelmana on, että silmät on paljon tärkeämpi informaation tuottaja kuin korvat. Ne ajaa aivoissa kaiken muun yli. Kun koko päivän tuijottaa ruutua, ja vääntelee virtuaalisia potikoita, niin tulee tehtyä paljon ratkaisuja, jotka on vain visuaalisesti hyviä – kuuntelun unohtaen. …että miten päästäisiin tilanteeseen, jossa ei tarvitse tuijottaa ruutua, vaan voisi tuijottaa jonnekin kaukaisuuteen musiikkia kuunnellen? Niin kuin toimittiin vanhojen äänipöytien kanssa. Mun työhuone onkin rakennettu niin, että näyttö on alempana ja pyrin katsomaan siitä yli.

Tuovinen nostaa esiin toisenkin pulman: kun digitaalimaailmassa kaikki jää talteen, syntyy valheellinen tunne, että ”voin palata tähän asiaan ja tehdä sen paremmin”, jolloin loppujen lopuksi sessiot ovat ”kaksisataaviisikymmentä-raitaisia helvettejä”, jossa joka raidassa on kymmenen kampafiltteriä poistamassa jotain resonanssia.

– Ja lopputulos kuulostaa joltain muovilta. Mä olen joutunut tällaisiin tilanteisiin jonkin verran, jolloin ainoa mahdollisuus on ollut tuhota kaikki ja aloittaa alusta.

Tämän myötä hänelle on muodostunut jo mainittu työtapa, jossa tuotannon eri vaiheet tehdään eri ohjelmilla. Jos rummut äänitetään Pro Toolsilla, niin laulut editoidaan Reaperilla.

– Kun suurin osa lauluraidoista kasataan eri otoista, joissa haetaan sitä täydellistä ottoa, niin mä koen hyvin paljon ahdistusta, jos mulla on käsi hiirellä koko ajan ja piirtelen jotain palkkeja ja painan montaa näppäintä, että voin kuunnella niitä ottoja. Ja kuitenkin pitää kuunnella niitä säkeistöjä alusta asti, että pääsen jyvälle, että onko sen oton flow samanlainen kuin muissa pätkissä. Reaperilla eri ottojen selaaminen käy kahta näppäintä käyttäen ilman että tarvitsee edes katsoa näyttöön.

– Mä yritän löytää tällaisia työtapoja, jotta se emootio ei katoaisi sinne loputtomaan nysväämiseen, johon mulla kuitenkin on taipumus.

Irinan Parane-sinkun kiippareita äänitettäessä, sai kosketinsoittaja Antti Pitkäjärvi ajatuksen, että kappaleen c-osa tarvitsee kuorolaulua. Loistavana laulajana Pitkäjärvi tempaisi stemmat kasaan samantien. Tässä toinen esimerkki uuden työtavan käytöstä.

– Olin päättänyt, että pidetään hommat mahdollisimman spontaanina, koska on hirveän helppo huijata itseään, että ”tehdään tää nyt näin, ja palataan siihen myöhemmin”. Tein nopeasti vähän kaiutetun stereobouncen kuorosta ja siirsin sen sivuun.

– Biisiä miksatessa en palannut alkuperäisiin stemmalauluraitoihin, vaan käytin jo valmista bouncea. Ei ollut varmaan paras mahdollinen stemmojen keskinäinen balanssi ja vähän se oli tunkkaisen kuuloinen, mutta oikea energia ja fiilis oli mukana. Musiikki tapahtuu pienissä hetkissä silloin, kun jotain syntyy ja se fiilis on mahdollista kadottaa liialla jälkityöstöllä tai täydellisyyden tavoittelulla. Pitää luottaa hetkessä tehtyyn myös. Ja se hetkessä tehty pitää voida ottaa käyttöön helposti ja nopeasti. Ja tässä sen oikean alustan valinta on kriittinen.

– Ajatuksena on, että pyrittäisiin spontaaneihin ratkaisuihin ja pitäytymään niissä. Vaikka on se kaksisataaviisikymmentä raitaa käytössä, niitä ei tarvitse käyttää. Ei niin, että biisi olisi vasta silloin valmis, kun kaikki resurssit on käytetty. 

Ja tähän prosessiin liittyy seuraava tarina. Biisien keräily Irinan albumille aloitettiin 2015. Pöydälle ilmestyi Lovex-miesten säveltämä biisi, joka oli lupaava. Ilmeisesti biisiä kysyttäessä oli puhuttu ”perus-Irdestä”. Termi sisältää tietyntyyppisen sovitusmaailman joka ei kuitenkaan ollut se mitä oltiin lopullisesti hakemassa. Alkoi kappaleen päivittäminen. Paikalla olivat kitaristi Miika Colliander, rumpali J Salonen ja Irina. Lähdettiin hakemaan kappaleelle fiilistä ja muotoa. Tunnin pähkäilyn jälkeen päädyttiin lyhyeen kitarariffiin ja takapotkuiseen komppiin, josta saattaisi saada jotain aikaiseksi.

– Biisin kehitys eteni portaittain kunnes oltiin tilanteessa, että se on muuten toimiva, mutta säkeistön komppipuolella homma vaati vielä mun mielestä suoristamista. Rumpali J Salonen on kuitenkin sen verran tinkimätön kaveri, että kesken oton mieheltä putosi kapulat kädestä. ”Ei, mä en pysty vetää tätä. Tässä ei ole nyt oikea meininki.”

– Täydellinen pysähtyminen ja kriisiytyminen kesken ottoa. ”Mä en vaan pysty vetää tämmöstä musaa.” ”Musta on tosi hienoa ja arvostettavaa, että olet rehellinen. Näin sen pitää ollakin”.

Tilanne seisahtui, ja johti lounaiden ja kriisipalavereiden sarjaan, jossa tultiin siihen tulokseen että jonkun muun on sitten kappale soitettava. Irinan bändissä alusta asti mukana ollut Salonen oli yleensä ollut se henkilö, joka on vienyt bändiä hyvin yllättäviinkin suuntiin, mutta nyt tuli eteen täys-stoppi.

– Silloin tulin ajatelleeksi, että tätä tuskin kukaan tarkoittaa kun puhutaan tuottamisesta. On aivan yhdentekevää, onko haitsusoundi hyvä tai biisi kunnossa, jos tilanne vaatii sitä, että aletaan keskustella tekijöille merkityksellisistä kysymyksistä tyyliin ”miksi teen tätä? ” Ja kuitenkin se biisi pitäisi saada valmiiksi.

Pim! – viimeistään tässä oli tämän albumin ultimaattinen ”ahaa-elämys”.
Äänityksiä jatkettiin Mikko Pöyhösen kanssa ja samalla metodilla mentiin eteenpäin. Biisiä ei annettu miehelle kuunteluun ennen studiota kaikenlaisten ennakko-ajatusten välttämiseksi.

– Soitettiin biisi muutama kerta, mutta ei saatu tiukaksi oikein millään. Mä mietin, että mistä on kyse, Pöyhönen on kuitenkin tarkka jätkä. Kiukutin miestä siinä vähän aikaa, että ”Voitko soittaa yhtään enemmän sen klikin päälle?” Miehellä hiki nousee; ”Mä yritän...”

– Pöyhönen soittaa kuin viimeistä päivää, kunnes huomaan, että uudessa sessiossa masterissa on päällä plugari, joka aiheuttaa puolen sekunnin viiveen. Mies soittaa lähes täydellisessä timessa musan kanssa, vaikka klikki tulee täysin epäsymmetrisesti sinne korviin. Ja ne otot oli tosi hyviä. Itse asiassa se viimeinen otto – joka oli todella hikoilemalla sinne soitettu – jäi singlelle.

–  Ehkä tämäkin oli jonkinlaista johdatusta, että miten sen pitikin mennä.

– Tässä siis kaksi osoitusta ammattilaisuudesta. Rumpali ei alkanut kyseenalaistaa, vaan pyrki suoriutumaan täysin kyseenalaisessa ympäristössä. Ammattilaisuuteen kuuluu, että pystyt toimittamaan parhaasi tilanteessa kuin tilanteessa, mikä ei tarkoita, että tehdään huonoa. Mutta tässä tultiin myös tilanteeseen, jossa edes ammattilaisuus ei riitä.

 



– Kyse on kuitenkin koskettavan sisällön tekemisen syvimmästä olemuksesta. Kaikkea ei vain pysty tekemään, jos tekemiseen ei löydä omaa todellista kulmaa. Oli niin hienoa, että kaiken tämän nopeuteen, määrään ja suorituksiin keskittyvän maailman keskellä meillä on pieni pysäyttävä hetki, jossa käydään keskustelu, että ”pystyyks vetämään?” ”Ei pysty!” Ja sitten löytyy uusi kaveri, ja homma menee eteenpäin kriisiytymisen kautta. Ehkä tämän biisin pitikin kriisiytyä syntyäkseen.

 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2016. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.

 
01.04.2018
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Toni Härkönen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy