Nayteikkuna

John Etheridge – aina on tilaa improvisoinnille

Kitaristi John Etheridgellä on monta soittotyyliä. Jotta jonkinlainen nimi tekemisille saataisiin, hän ehdottelee sanoja fuusio, jazz, swing, rock, improvisointi… Näiden yhdistelmillä hän on pitkän uransa luonut.


Olen sähkökitaristi, mutta nykyään soitan akustista kitaraa noin 70 prosenttia ajasta, Etheridge määrittelee. Syy prosenttilukujen keikahdukseen on ainakin yhteistyö klassisen kitaran mestarin John Williamsin kanssa, mikä toi parivaljakon Suomeenkin ensi kertaa.
Otetaan aluksi käsittelyyn juuri tämän duon tekemiset.

– Meillä on ollut yhteistyötä Johnin kanssa jo kymmenen vuotta. Duona soittaminen on hyvin herkkää touhua; säröpedaalia ei tällä keikalla tarvita ja soundit pitää sovittaa keskenään sopiviksi. John Williams ja minä olemme valmiiksi eri maailmoista, joten erilaisuutta tulee keikalla muutenkin.

– John perusti kymmenisen vuotta sitten ryhmän, jolta ajalta meillä on edelleen duon ohjelmistossa muutamia afrikkalaisia kappaleita, kuten Sangay ja Ragajuma. Näiden rytmi- ja melodiapohjaisten kappaleiden täydennykseksi mukana on pari minun tekemääni, joissa puolestaan on paljon harmoniaa. Paul Hart sävelsi meille pitkän ja kiinnostavan kappaleen Ludwig’s Horse – Ludwig on tietysti van Beethoven, jonka teemaa varioidaan. Parinkymmenen minuutin kappaleesta Johnin osuus on kokonaan läpi sävelletty, mutta minun osuuteni on puoliksi improvisoitu tai luonnosteltu. Näin se sovittiin Hartin kanssa sävellysvaiheessa. Konsertin loppupuolella kumpikin meistä soittaa soolonumeroita ja lopetamme Johnin kappaleella Extra Time, joka alkaa Bachin preludina, minkä jälkeen tahtien määrää tuplataan ja simppelistä aiheesta kasvaa hypnoottinen ja rytmikäs yhteispeli ja lopuksi kytken päälle looppipedaalin ja maustan tulosta vielä sillä.

Mennäänpä vuorostaan ajassa taaksepäin ja katsastetaan muutamia kiinnekohtia
Etheridgen 40-vuotiselta uralta.

– Ammattiurani alkoi kunnolla, kun liityin Curved Air’ista lähteneen viulisti Darryl Wayn bändiin Wolf – ehkä sen joku vielä muistaa – ja bändistä ja minustakin ruvettiin kirjoittamaan lehdissä. Wolf oli eräänlainen vastaus Mahavishnu Orchestralle, joka juuri silloin tehnyt läpimurtonsa, mutta en halunnut soittaa lujaa ja minulla oli vain pieni vahvistin, hän muistelee.

– Ihan perustaustani on se normaali: Hank Marvin ja Shadows, Clapton ja Hendrix, jotka tunsinkin jotenkuten kouluaikoina. Ja minulle suositeltiin Django Reinhardtin kuuntelua ja tämä tekikin vaikutuksen. Niinpä tyylikseni muodostui blues-rockpohja, johon yhdistyi kummalla tavalla Djangon vaikutteita sekä fuusiomaisia aineksia McLaughlinilta. Mielestäni tämä oli erilainen yhdistelmä kuin muilla soittajilla ja se noteerattiinkin.

– Iso harppaus oli liittyminen Allan Holdsworthin seuraajaksi Soft Machineen, joka oli tunnetuimpia eurooppa- laisia jazzrock/fuusiobändejä. Samaan aikaan sain upean tilaisuuden päästä mukaan Stephane Grappellin taustalle ja hänen kanssaan tein useita kiertueita ja levyjäkin.
Tässä vaiheessa kerroin Etheridgelle ennen haastattelua lukemastani artikkelista brittiläisestä Guitar-lehdestä vuodelta ’78, jonka kannessa hän on Gibson SG:n kanssa ja sisäsivuilla kertoo juuri Soft Machinesta ja soittamisesta Grappellin kanssa. Jutun mukaan hän on vikkeläsorminen ja moni-ilmeinen kitaristi.

– SG Customin, hän korjaa muistaen saman jutun.

– Kahden erityyppisen ryhmän kanssa soittaminen oli sekä outoa että kiinnostavaa ja niiden avulla tulin tunnetuksi eri tahoilla. Improvisointi on kiinnostanut aina ja nopeuskin tulee minulle luonnostaan. Taisinpa olla aikoinaan nopeimpia kitaristeja – nuori kun vielä olin. Omasta mielestäni soittoni on virtaavaa ja vie eteenpäin seuraavaan säveleeseen, seuraavaan sointuun.

– Grappellin kuoltua ’97 menin hautajaisiin ja halusin kunnioittaa hänen työtään. En ollut soittanut sitä tyyliä aikoihin, mutta perustin bändin nimeltä Sweet Chorus, joka toimii edelleenkin.

– Djangon ja Stephanen musiikkiperintö on synnyttänyt maailmanlaajuisen yhteisön, jossa soittotyyli, soundi ja kitarat pitää olla tiettyä tyyppiä ja esikuvien seuraaminen nuotilleen on hieno juttu, kuin klassisessa kitarakoulussa. Toisaalta ihailen sitä – olin viikko sitten esiintymässä festareilla Djangon syntymäpaikalla Liberchies’ssa Belgiassa ja siellä oli valtava joukko fantastisia nuoria kitaristeja – mutta kaikki kuulostavat tarkoituksella samanlaiselta. Se taas ei ole jazzille ominaista, enkä minäkään ole omimmillani sellaisessa. Soitossani on kiinteitäkin jaksoja, mutta pyrin pitämään improvisoituja aineksia hereillä, koska se on itsellenikin kiinnostavinta. Jopa silloinkin kun soitan soolona ja perussointukulku on ennakkoon sovitettu, sijoitan mukaan jotain kerrasta toiseen vaihtelevaa.

– Soft Machinen perintöä vaaliva ryhmä Soft Machine Legacy on edelleen aktiivinen. Bändiin kuuluvat varhaisajoilta Hugh Hopper bassossa ja John Marshall rummuissa sekä uudempana Theo Travis saksofonissa. Meillä ei ole kosketinsoittajaa, joten jokaiselle löytyy helposti oma rekisteri. Tämä on minun ominta ja rakkainta musiikkiani: 70-luvulla olin mukana eturintamassa, johon Englannissa kuuluivat Allan Holdworth, Ollie Halsall Pattosta ja minä. Jo Softsiin liittyessäni tuntui, että olen löytänyt omalle soitolleni parhaan kanavan. Soolokeikkoja teen mielelläni, mutta bändin kanssa liikkuminen on mielekkäämpää kunhan henkilösuhteet toimivat.

 

Sähköllä ja akustisena

Etheridgen nykyään eniten käyttämä sähkökitara on tunnetun brittiläisen soitinrakentaja Martyn Boothin Signature, jonka mallinimi ei viittaa nimikointiin kenellekään soittajalle erikseen. Sen rungon malli vihjaisi puoliakustista, mutta kyseessä on kuitenkin kiinteä mahonkirunko vaahterakannella, Seymour Duncanin Jazz- ja JB-mikeillä ja 25 tuuman soivalla kielten pituudella.

– Minulla on ollut se nyt pari vuotta. Se on samantapainen kuin PRS, mutta kielet menevät rungon läpi ja jännite tallaa vasten tuo mukavaa sustainia. Minulla on isot kädet, joten Booth teki otelaudan leveimmillä mahdollisilla spekseillään. Koska isokoppaisista ja puoliakustisista kitaroista saa aina jotain rungon resonanssia sointiin, en aluksi arvannut käyttää Boothia soolosoittoon, mutta se on osoittautunut hyvin kirkassointiseksi ja monikäyttöiseksi.

– Akustinen kitarani on cheltenhamilaisen Steve Toonin rakentama Montpellier, hybridi, jossa on Djangomainen soundi. Mutta tämä toimii hyvin kaikkeen nykytarpeisiin, sorminäppäilyyn ja Johnin kanssa soittamiseen, akustisesti ja vahvistettuna.

– Vahvistin on Fender Hotrod Deluxe parilla kuumalla putkella höystettynä Soft Machinen materiaaliin ja sen edessä yleensä AER antamassa kirkkautta. Jazzissa takaa suljettu AER toimii parhaiten, koska nopea soitto syttyy parhaiten, ei ole niin paljon ilmaa liikutettavana. Pedaalivalikoima vaihtelee jatkuvasti, paitsi Line 6:n DL4 on aina mukana – säröpedaaleja on iso joukko vahvistimen mukaan. Whammy-pedaalia on kiva käyttää toisinaan, kitarahan on hyvin matalla soiva, mutta tällä voi siirtyä erottuvaan rekisteriin. Pedaaleja ei kuitenkaan ole paljon kerrallaan käytössä.

 

Suosituksen sanoja

Mitä levyjäsi suosittelet lukijoillemme, jotka haluavat kuulla näytteitä soitostasi?

– Tämän Suomen keikan takia ajankohtainen on tietysti duolevy Places Between John Williamsin kanssa. Sitä pitäisi olla hyvin varustetuissa liikkeissä ja tilattavissa netin kautta. Soft Machine Legacyn levyt [esim. Live in Zaandam ja Steam] sekä Sweet Chorus’in albumi [Small Hotel] taitavat olla pelkästään nettilevykaupoissa. Soolotuotannostani esimerkki on tietysti yksin soittamani Alone!Live, ja jos vanha Soft Machine kiinnostaa, keikkatallenne Alive & Well on käypää kamaa ja siitä pitäisi tulla uusintapainos näinä aikoina. Grappellin kanssa soitetuista esimerkkejä ovat Live at the Winery ja Carnegie Hall. Eiköhän näistä käsitys muodostu.

Olet jo 80-luvulta lähtien ollut aktiivinen klinikoiden opettaja.

– Vanhat klinikkani olivat melko persoonattomia, selitin teoriaa ja siinä se. Olin itsekin vasta vähän aikaisemmin tutustunut jazzin teoriaan. Nyt olen muuttanut tyylini vapaamuotoisemmaksi: on katsaus jazzin historiaan, kitarassa vaikkapa Eddie Langista Bill Friselliin. Bebop on helppo esittää konsepteina – vaikka Charlie Parker ei noudattanut sääntöjä, hänen jälkeensä käytäntö muokattiin koodeiksi ja teoriaksi. Luin Pat Methenyn haastattelun, jossa hän kertoi Wes Montgomerya kuunnellessaan tajunneensa, että hänen on löydettävä oma tiensä. Juuri näin tapahtui minullekin: kuuntelin Claptonia, joka oli jo löytänyt omansa ja minun oli aika katsoa oma suuntani.

Ja suositeltua kuunneltavaa löytyy nykyisin lisää, sillä vaikka haastattelusta on jo aikaa niin eipä Etheridge ole jäänyt vanhojen varassa lepäilemään. Tuorein levy on viime vuodelta ja tyylille uskollisesti sekin on keikkatallene – tällä kertaa Los Angelesin Baked Potato -klubilta.

Lisätiedot:

• John Etheridgen kotisivut

John McLaughlinin kotisivut

07.11.2021
|
Timo Koskinen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy