Kaks Villee, yks Janne – ja kaikilla basso

|
Image

Jaan Wessman, Ville Mäkinen ja Ville Rauhala ovat ehtineet paljon nelikymppisiksi. Ahkeria basisteja kannattaakin kuunnella, kun he pohtivat soittajan työn lainalaisuuksia, haasteita ja palkintoja. Oppiiko treenaamalla vain treenaamaan? Millaisia rooleja paikka, aika ja tapa tekemisessä näyttelevät?

 

Ammattimuusikon arkea määrittää muutama aina voimassa oleva vakio. Riffi kutsui kolme kovaa basistia kertomaan näkemyksiään sijainnin, ajan hallinnan sekä tyyliseikkojen merkityksestä.

Ville Mäkisen, Jaan Wessmanin tai Ville Rauhalan soittoa on voinut viimeksi kuluneiden viidentoista vuoden aikana kuulla niin Pauli Hanhiniemen ja Jonne Aaronin bändeissä kuin myös Bomfunk MC’sin ja Palefacen kehyksessä. Tänään troikkaan törmää varmimmin kolmiossa Black Motor-RAJA-Apulanta.

1970-luvun alulla syntyneet muusikot ovat kukin kotoisin joko Tammerkosken partaalta tai lähiseudulta, ja Tampere on myös edelleen heidän asuinpaikkansa. Keskeinen lokaatio ja seutukunnan asema Suomen populaarikulttuurin historiassa on vetänyt pysyviksi asukkaiksi keikkailevia soittajia muualtakin, eikä yhdelläkään jututettavista ole virinnyt tarvetta muuttoon toisaalle.

– Jos totta puhutaan, niin Helsingillähän on maantieteellisesti aika paska sijainti, Mäkinen naurahtaa. Kaikkien mielestä Tampere saattaakin olla pääosin oman maan rajojen sisällä operoivalle palkkasoittajalle pääkaupunkia otollisempi kotipesä.

– Matka täältä esimerkiksi Helsinkiin taittuu nopeasti, eikä sinne ole veri mitenkään pysyvästi ikinä vetänyt, Rauhala summaa. 

– Jos johonkin on tehnyt mieli, niin sitten suoraan Kööpenhaminaan, Berliiniin tai vastaavaan paikkaan, jossa itselle läheisen musan skene on vahva. Muutto Helsinkiin ei vaikuttaisi tällaiseen semi-vapaaseen jazziin keskittyvän tyypin kuvioihin kovin ratkaisevasti. Sen verran tätä on tullut jo tehtyä, että kontaktien määrä tuskin sitä kautta kasvaisi. Esimerkkinä voin sanoa, että minulla oli tänään kahdet treenit täällä Tampereella, ja kumpaankin tuli joku myös Helsingistä.

Rauhala näkee välimatkan pikemmin sosiaalisena kuin geografisena.

– Asia on muuttunut melko tavalla ihan viime aikoina. Parikymmentä vuotta sitten junalla kulkeminen oli paljon kalliimpaa kuin nyt. Tänään väliä on helppo mennä vaikka julkisilla jopa pari kertaa viikossa, jos tarve vaatii. Tai omalla autolla, jonka hankkiminen liittyy usein iän karttumiseen ja mukavuudenhaluun.

Mäkinen pääsee toisinaan Apulannan keikkabussin kyytiin suoraan kotikulmilta, mutta koska bändi starttaa aina Lahdesta, kulkee karavaani esimerkiksi pohjoiseen eri reittiä.

– Säännöllistä suoraa etua täällä asumisesta ei ole. Yleensä ajan pääkallonpaikalle tai menen junalla Jyväskylään, mistä hyppään kyytiin. Vaasaan ja Poriin suunnatessa olen sopivasti matkan varrella. Viime kesän alle kolmensadan kilometrin reissut hoidin omalla autolla, koska esikoisen laskettu aika sattui kuumimman festarisesongin keskelle. Eli yöksi kotiin, kun oli mahdollista. Ja siinä Tampereen sijainti kyllä osoittautui erinomaiseksi. 

– Ajokortittomana ja autottomana olen tottunut siihen, että minut napataan joka tapauksessa jostain porukkaan, Wessman jatkaa. 

– Tai sitten kuljen julkisilla. Silloin säädän backlinen valmiiksi keikkapaikalle. Ja siinä komppaan Rauhalaa, että mahdollinen muutto tapahtuisi myös minun kohdallani luontevimmin pois Suomesta.

Mäkinen tarttuu kaimansa esiin nostamaan kontaktien merkitykseen.

– Verkostostahan tällaiset ratkaisut ovat pitkälti kiinni. Hyvät kytkökset esimerkiksi Berliinissä auttaisivat eteenpäin. Isoissa keskuksissa kun taitaa olla jo valmiiksi aika paljon eri puolilta tulleita, jotka ovat niin sanotusti päättäneet lähteä ammattimuusikoiksi juuri sinne. Eikä tämä rajoitu musiikkiin. Kullakin löytyy varmasti lähipiiristä niitä, jotka ovat menneet ja onnistuneet luomaan omaan juttuunsa liittyvän verkoston. Mutta samoin niitä, jotka ovat palanneet maitojunalla. Tai vaihtaneet alaa. 

Kukaan troikasta ei koe tinkineensä mistään, vaikka onkin valinnut Uudenmaan sijasta Pirkanmaan.

Image

 

– Jostain on varmasti tullut jäätyä paitsi, mutta tinkiminenhän tarkoittaisi sitä, että tekee tietoisen päätöksen ohittaa jotain, Rauhala avaa. – Enkä minä sellaisia tilanteita juuri muista. Toki kaikista sivu suun menneistä jutuista ei edes ikinä kuule. Moniin helsinkiläisiin projekteihin varmasti löytyy väkeä omastakin takaa. Ja sama muualla. Jos on tarkoitus treenata, porukan kasaamisen helppous nousee arvoon arvaamattomaan.

– Tuskinpa maantieteellinen sijainti on minunkaan kohdallani tähän vaikuttanut, Mäkinen jatkaa Wessmanin nyökytellessä vieressä. Rauhala laajentaa pohdinnan oivaltavasti.

– Ratkaisevaahan ei ole Tampereen ja Helsingin välimatka, vaan oman kotipaikan ja treeni- tai keikkapaikan etäisyys. Jos tarjotaan juttua, jonka päämaja on kahden tunnin päässä, asiaa pitää harkita. Koska kolmen tunnin treeneihin kuluu seitsemän tuntia!

Vieruskaveri nostaa esiin asian, jota kaikki pitävät tärkeänä. 

– Palautuminen rundeista ja ylipäätään töihin liittyvästä matkustamisesta kestää pidempään kuin parikymppisenä, toteaa Wessman. 

– Se on hyvä muistaa ennen kuin innoissaan lupautuu sinne, tänne ja tuonne.

 

Ajan hallinnan merkitys

Aloittelevan muusikon tilanne on ajankäytöllisesti armollisempi, mutta kuten kaikki pöydässä istuvat tietävät, maineen kertyminen lisää kysyntää ja sitä kautta kasvaa lopulta myös kieltäytymisen paine.

– Tilanne pahenee, mutta ei ole ainakaan itsellä vielä mahdoton, Wessman avaa. Myös Mäkinen on löytänyt rutiinia kieltäytymiseen.

– Viimeksi eilen jouduin sivuuttamaan kiinnostavan hankkeen. Nuorempana halusi kaikkeen mahdolliseen, ja niinhän sen pitääkin mennä. Mutta nykyään on jopa vapauttavaa tajuta, miten uskaltaa kieltäytyä. Ei pelkää, että niin sanottu momentum pysähtyy ja jalka lipeää oven välistä, Mäkinen pohtii.

– Joissakin tapauksissa ”ein” sanominen menee hyvällä tavalla itsestään, Rauhala jatkaa. 

– Jos joku ensi-iltapäivä, äänitys tai keikka ei toistuvasti käy, tarjoajat kyllä vetävät johtopäätöksensä. Tietty töiden määrä, tai ihan halu käyttää aikaa treenaamiseen, toimii puskurina.

Aika on tehnyt tehtävänsä, mistä Rauhala on yksinomaan iloinen.

– Nuorena tuli toistuvasti hetkiä, jolloin mietti, että mitähän juuri minä teen juuri tällä keikalla tai näissä treeneissä. Siis ihan täysin aikatauluun liittymättä, enemmän omiin tavoitteisiin kohdistuen. Nykyään ne tuntemukset ovat onneksi harvassa. Oma paikka alkaa kai löytyä.

Rauhala kuvaa valintojen tekemiseen liittyvää prosessia ”parhaimmillaan itseohjautuvaksi”. Tässäkin yhtälössä aika on tärkeä tekijä, mutta eri tavalla. 

– Meidän kaikkien pääasialliset soittokaverit ovat yleensä ammattilaisia ja keskimäärin samaa ikäluokkaa kuin me itse, eikö vain? Alkaa olla lapsia ja taloja. Elämäntilanteet ovat suhteellisen yhteneväiset ja maailmaa katsellaan aika samoin silmin. Voisi olla kevyt shokki heittäytyä nyt johonkin 16-vuotiaiden bändiin.

Mäkisenkin mielestä vakautta osaa nelikymppisenä arvostaa, ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että tietty ”Ei se kuitenkaan ehdi” -efekti suojelee. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa.

– Perusoletus minusta on, että Apulanta vie kaiken ajan, Ville sanoo. – Ja onhan se niin, mutta vain periodiluonteisesti. Festarit, joo. Usein myös kevät- ja syksyrundi. Ei silti tauotta, mitä kaikki eivät hiffaa. Kalenteri on nytkin koko lailla tiedossa kaksi vuotta eteenpäin, mutta on siellä tyhjiäkin jaksoja. Silloin kykenen vaikka soittamaan rockabillyä tai rhythm&bluesia tai tekemään dj-keikkoja, jotka koen rakkaana ja tärkeänä osana muusikkouttani. Mutta mitä näkyvämmässä yhtyeessä on mukana, sitä korostuneemmin tämä tulee ilmi. Sinulla, Janne, varmasti sama tilanne, koska soitat Jonne Aaronin yhtyeessä.

– Paitsi että enpäs olekaan soittanut viime joulukuusta lähtien, Wessman pudottaa. 

– Ja tätä kun ei yleisesti tunnuta tietävän, puhelimeni ei juuri soi. Kun luullaan, ettei minulla riitä aikaa! Periodiluonteisesta työstä lisäisin vielä, että tauot olisi hyvä täyttää jollain itseä kiinnostavalla ja haastavalla.

Realiteetit tulee tunnustaa, kuten Mäkinen toteaa.

Image

– Soiton ilolla tai sillä kuuluisalla näkyvyys-kortilla ei tee mitään silloin, kun pitäisi maksella vuokria. Eli jos aikaa on, me kaikki lähdemme varmasti vaikka puoli-ilmaiseksi juttuihin, jotka tuntuvat siisteiltä. Mutta viisikymppiä keikasta Helsingissä ei toimi, koska korvaus menisi jo matkoihin. Sillä ei saisi edes majoitusta, eli saldo olisi miinuksella heti alusta. Niinpä juttuja joutuu karsimaan, vaikka ei tahtoisi. Tähän törmää jokainen ammattilainen.

Aikaa pitää välillä löytää myös itseä lähinnä oleville projekteille. Mäkinen ja Wessmankin ovat tehneet ja äänittäneet omia biisejään, mutta vain Rauhalalta on toistaiseksi saatu omissa nimissä julkaistu albumi. Freedom – Eight Episodes ilmestyi 2010.

– Olin tuohon aikaan monella Lumpeela-julkaisujen levyllä, ja firma innostui julkaisemaan minulta kontrabassosoolon. Kuuntelin silloin paljon vastaavia päiväkirjamaisia juttuja ja aika lonkalta tämäkin vedettiin. Sitten ilmeni jännittävä asia. Levyyn suhtauduttiin ulkopuolelta ihan eri tavalla kuin sen itse koin. Minulle se oli kuin postikortti, monille muille jotain tosi vakavaa. 

Rauhala näkeekin esimerkiksi Black Motorin tuoreen levyn Branchesin merkittävämpänä julkaisuna.

– Olen säveltänyt kahta vaille kaikki biisit, ja Simo Laihonen ja Tane Kannisto tulkitsevat ne tosi hienosti. Sooloalbumi onkin minulle oikeastaan lähtökohtainen ristiriita. Kutsuisin kuitenkin mukaan samoja tyyppejä, joiden kanssa soitan muutenkin. Ainakin Simon, Tanen ja Hot Herosista Sami Sippolan ja Janne Tuomen. Mistä palataan siihen, ettei tästä ystävien verkostosta ole todellakaan tarve lähteä mihinkään.

Wessman kertoo masterointia vaille valmiista biisipaketistaan, joka on odottanut julkaisuaan vuodesta 2010.

– Pähkinänkuoressa viimeistelyä ovat viivyttäneet resurssien puute, perfektionismi ja pelko! Eli kunhan joskus löydän samanaikaisesti pääomaa, aikaa ja päättäväisyyttä hoitaa asian maaliin, kyllä se sieltä tulee. Osaltaan aikaa on syönyt, että tahdon vanhanaikaisena ihmisenä biisini ehdottomasti ulos levyn muodossa. Eikä sekään nopeuta, että haluaisin kasata musani ympärille bändin. Eli kun kiekko ilmestyy, sen kanssa lähdetään keikoille. 

Myös Mäkinen haaveilee monipuolisen soolon teosta.

– Elektroninen musiikki on ollut pitkään rakas asia, ja sillä sektorilla olen julkaissut biisejä sekä omissa nimissäni että Riku Pentin eli DJ Rico Tubbsin kanssa. Muutama kymmenen niitä yhteensä löytyy. Mutta koska genre ei ole albumiorientoitunut, pitkäsoittoa ei ole plakkarissa.

 

Tapa, jolla toimitaan

Apulannan mies puhuu kaikkien puolesta todetessaan, että vaikka pöydän ääreen kutsutut tekevätkin musiikkia työkseen, he myös harrastavat sitä. Kokonaisvaltaisesti ja intohimoisesti, monissa eri muodoissaan.

– Tähän taas kytkeytyy asia, josta pitäisi mielestäni puhua enemmän, Mäkinen avaa. 

– Nimittäin omanarvontunto. Ihan kaikkeen ei kannata suostua. Eikä kyse ole mistään kusen päähän nousemisesta vaan ihan maalaisjärjestä. Jos on saavuttanut tietyn statuksen, miksi luopua siitä lähtemällä mukaan kaikkeen mahdolliseen? Itselläni toki on kiitollisesti talous vakaalla pohjalla Apulannassa, mutta kuitenkin. Wessmanin skaalahan on meistä levein: jätkä soittaa Mike Keneallyn bändissä Euroopan rundeja muiden huippumuusikoiden kanssa, mutta toisaalta myös neljää settiä covereita tai bossa novaa Henry’s Pubissa ja Paapan Kapakassa.

Rauhala tarttuu ajatuksen statuksesta.

– Tuntuu hyvältä, että ihan joka keikkaa ei ole pakko ottaa vastaan vain hengissä pysyäkseen, hän sanoo. 

– Koska silloin voi antaa aikaa tärkeiltä tuntuville jutuille, joille haluaa pidemmän kaaren. Näinhän Black Motorin kanssa kävi. Satsasimme juttuun tietoisesti pidemmällä kuin viikon tai kahden tai edes parin vuoden säteellä, vaikka se ei tuottanutkaan heti mitään. Nyt bändi on yksi ammattimainen palkkatyö muiden joukossa – vaikka prosessi ottikin yli kymmenen vuotta.

Mäkinen nostaa oman muusikonpolun isoiksi merkkipaaluiksi Apulannan suurkonsertit kuluvan vuoden tammikuulta.

– Onhan siinä jotain hienoa, kun suomalainen rockbändi myy Helsingin jäähallin kaksi kertaa täyteen ja tekee koko produktion omilla ehdoillaan. Sitä kelpaa vielä dvd:ltäkin jälkikäteen fiilistellä. Myös Bomfunkin kanssa elin hienoja hetkiä. Oli MTV Awardsin iso keikka ja kerran soitimme Saksojen yhdistymisen vuosipäivänä tapahtumassa, jossa juuri meitä ennen puhui Bill Clinton.

Wessman näkee tähänastisen uransa merkittävimpänä asiana Mäkisenkin mainitseman yhteistyön Frank Zappan entisen ”stunt-kitaristin” Mike Keneallyn kanssa.

Image

– Eurooppaa on nyt kierretty viitenä eri vuonna eli keikkoja on kertynyt yhteensä ehkä 35 kappaletta. Omien sankarien tapaaminen Zappafesteillä on totta kai tuntunut hyvältä. Jatkuvuutensa puolesta tärkein taitaa olla Brasilia Projekti. 25 vuotta ei ole pikku juttu. Ja Tango For Fourin riveissä pääsin kerran Linnan juhliin soittamaan. Jonnen (Aaron) kanssa vietetty kolme ja puoli vuotta opetti hirveästi lavalla olemisesta, ja porukka oli niin hieno, että hauskaa riitti. Nyt olen mukana vanhan ystäväni, Uniklubin Teemu Rajamäen uudessa RAJA-projektissa. Siinä soittimeni tosin on kitara.

Rauhala on ehtinyt soittaa Black Motorin isännöimillä klubeilla jo lukuisten vapaan ilmaisun huippujen kuten Iro Haarlan, Juhani Aaltosen sekä Peter Brötzmannin kanssa, ja ilahtui hiljan yhden kumppanin halutessa syventää yhteistyötä.

– En ollut nuorena mikään Raoul Björkenheim -fani, joten osasin ehkä siksi suhtautua hänen Triad-yhtyeeseensä liittymiseen oikealla tavalla, Ville sanoo. 

– Touhu hänen ja Ilmari Heikinheimon kanssa tuntuu todella antoisalta. 

Koko kolmikon työtilanne on ollut jo jonkin aikaa niin hyvä, että osaaminen on pysynyt ennallaan ikään kuin tienaamisen sivutuotteena. Ammattitaidon ylläpito ei ole vaatinut erillisiä ponnisteluja. 

– Tunnustan, että jos jotain tiettyä asiaa ei tarvitse ottaa haltuun tai palautella mieleen, en soita kotona harjoitellakseni, sanoo Wessman. 

– Jos johonkin instrumenttiin sohvalla tartun, se on useimmiten kitara. Mutta kun treenaaminen oikeasti käy ajankohtaiseksi, kuten Miken kimuranttien biisien kanssa, nautin mahdollisuudesta painua mukavuusalueen ulkopuolelle. 

– Minäkin olen laiska itsekseni harjoittelija, mutta olen vuosikymmenet treenannut soittamalla muiden kanssa, jatkaa Rauhala. 

– Sikäli se vastaa yksin harjoittelemista, että olemme kertyneet soittamaan ilman varsinaista päämäärää tai tiettyä ohjelmistoa. Olen kai liian lyhytjänteinen treenaamaan yksin, mutta onneksi kämpälle saa aika helposti hyvää seuraa. Vaikkapa Laihosen Simon ja Pekka Rechardtin, joiden kanssa käymme vetelemässä sellaista freerockia. Ja voihan harjoitteluksi laskea myös sen, että tykkään lukea nuotteja joko sellaisenaan tai levyjen tahdissa. Pyörittelen melodioita päässäni ja treenaan ilman instrumenttia. Kontraa ei edes voi soittaa tiettyä määrää enempää päivässä. Paikat eivät kestä. 

Wessmanin tavoin Tampereen konservatoriolla Tuomo Kinnusen johdolla aikanaan kontrabasson soittoa opiskellut Mäkinen toteaa, että muusikko ei tule koskaan valmiiksi. Jos uteliaisuutta riittää, treenaaminen on vain hyvästä. 

– Harjoiteltua tulee liian vähän, mutta haasteet vievät eteenpäin. Ensi vuonna lähdemme Apulannan kanssa taas konserttisalikiertueelle, joten saan ja joudun jälleen ottamaan jousen käteeni. Kontraa tulee toki lätkyteltyä toisinaan muutenkin, mutta ei niinkään klassisissa merkeissä. Odotan sitä jo innolla, koska jousella soitto on niin hienoa. Inhorealistista ja ihanaa.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.