Tämä haastattelu on julkaistu alunperin lehden printtinumerossa 2/2007, mutta Riffin juttujen tapaan tämäkään sisältö ei ole vanhettunut miksikään. Alkuperäiset toimittaja Timo Koskisen ottamat kuvat ovat valitettavasti niin hyvässä piilossa varmuuskopiolevyllä, että niitä ei tähän yhteyteen saatu. Teksti varmasti kantaa kuitenkin aivan omalla painollaan.
Olkaa hyvät.
•••
Miksi kopioida jotakuta, kun voisi etsiä sellaista mitä muut eivät ole vielä käyttäneet?
Tällä asenteella ainakin Will Ray on luonut itselleen huomattavan pitkän uran ja samaan hän kannustaa tulevia soittajapolvia.
Viimeistään The Hellecasters toi kaikkien tiukasta kantrikitarairrottelusta pitävien tietoisuuteen kolmikon Jerry Donahue, John Jorgenson ja Will Ray. Jokaisella kolmikon jäsenistä oli jo ennen yhteen liittymistä takanaan oma uransa eri tahoilla, mutta yhdessä tehdyt kolme albumia ja joukko kiertueita ovat lukinneet näille herroille pysyvän paikan instrumentaalisen kantrin historiassa sekä inspiroineet lukemattomia soittajia treenaamaan ahkerammin.
Hellecastersissa kukin soittajista pääsi yhteissoiton ohessa esittelemään omia erikoistaitojaan: Donahue taidokkaita täsmävenytyksiä usein kahdella kielellä erikseen, Jorgenson jazzin piiristä johdettuja improvisaatioita ja Ray kahelisti poukkoilevia kantrikuvioita ympäri otelautaa.
Ihan näin yksinkertaisesti ei tietenkään työnjako bändissä mennyt, vaan soittajat täydensivät mainiosti toisiaan. Eikä luokittelu pelkästään kantriosastoonkaan toimi, kyseessä on yksinkertaisesti rempseän menevä revittely.
Hellecasters ei ole virallisesti hajonnut, mutta yhteistä toimintaa on viime vuosina ollut vain satunnaisesti. Jerry Donahue kiertää omien bändiensä kanssa, puuhastelee usean valmistajan klinikoilla ja hänellä oli pesti uudelleen kasatun The Yardbirdsin riveissä.
John Jorgenson on puolestaan ollut aktiivinen swingjazzia soittavan yhtyeensä kanssa – sen tekemisiä sivuttiin bändissä komppia soittaneen Brad Davisin haastattelussa Riffissä 6/05.
Otetaanpa selvää Will Rayn kuulumisista, mutta aluksi muisteluita Hellecastersin alkuvaiheista.
– Istuttiin Jerryn kanssa Palomino Clubissa Los Angelesissa vuonna ’90, Ray kertoo.
– Jossain vaiheessa tuli puheeksi sellaisen bändin kasaaminen, jossa voisi soittaa vain pitkiä kitarasooloja eikä laulua olisi ollenkaan. Aluksi sitä ajateltiin vain yhden illan jutuksi, mutta kun saatiin vielä John mukaan sakkiin, päätettiin kokeilla vähän useampaakin keikkaa. Muutaman harjoituksen jälkeen aloitettiin Palominossa silloin tällöin. Kolmannella tai neljännellä keikalla paikalla oli Mike Nesmith, joka tarjosi levytyssopimusta.
Tuloksina olivat kiekot Return Of The Hellecasters (’93), Escape From Hollywood (’94) sekä Hell III – New Axes To Grind (’98), kaikki suositeltavaa kuultavaa kitarairrottelusta pitäville. Näiden parhaista paloista koostettiin myöhemmin kokoelma Essential Listening, jota höystettiin muutamalla uudella raidalla. Saksassa TV:n taltioima keikka on julkaistu DVD:llä Live… Raw… In Germany.
Lisäksi voi mainita, että kaikki kolme trion jäsentä olivat olleet jo 80-luvulla samanaikaisesti studiossa kasaamassa LA:n parhaiden kantrikitaristien yhteiskoostetta Picker’s Brawl, joka sekin saattaa löƒytyä hyvinvarustetusta nettikaupasta.
Soittoa ikä kaikki
Entäpä Will Ray ennen Hellecastersia? Mies on syntyisin Virginian Richmondista, jossa soittaminen alkoi kymmenen vuoden iässä kantrin, rockin, bluesin ja näiden yhdistelmien parissa. Jo kouluaikoina harjoittelutunteja saattoi kertyä 6–9 päivässä, joten ei aikaakaan, kun nuorelle miehelle löytyi paikka useista paikallisista bändeistä.
Näistä parhaimmin maksavia olivat nimenomaan kantrikokoonpanot. Samaan aikaan levylautasella ahkerimmassa kuuntelussa olivat Roy Buchananin ja Danny Gattonin inspiroivat levytykset.
Iän karttuessa töitä löytyi päivällä valimosta, illalla klubikeikoilta ja jäljelle jäävinä aikoina paikallisesta studiosta seudun artistien levyillä ja demoilla tai mainoksissa. Muutaman vuoden jälkeen oli tehtävä valinta ja niin Will Ray siirtyi päätoimisesti musiikin pariin ja muutti Los Angelesiin.
– Ennen Hellecastersin perustamista tein edelleen studiohommia LA:ssa sekä soittajana että tuottajana ja lisäksi klubikeikkoja, hän kertoo.
– Soitin mm. Carlene Carterin, Tom Jonesin, Steve Earlen ja Thomas Dolbyn levyillä. Samantapainen meininki on jatkunut myöhemminkin: nykyisin asun Ashevillessa Pohjois-Carolinassa, jossa minulla on oma studio tuottamista ja soittamista varten. Tosin nykyisin on paljon tekemistä erilaisten klinikkakiertueiden kanssa ympäri maata ja ulkomaillakin.
Näillä se hoituu
Eikä mikään ihme. Jo Hellecastersin aikoihin Fender noteerasi kolmikon näkyvyyden ja sen jäsenille valmistettiin kullekin omat nimikkosoittimet, jotka olivat sarjatuotannossakin. Will Rayn signaturemallit olivat nimeltään Jazz-A-Caster ja Mojo Tele ja jälkimmäistä tehtiin ainoastaan Custom Shopissa.
Jazz-A-Caster oli kultapäällysteinen yhdistelmä Telen rungosta ja Straton kaulasta varustettuna erikoiskäämityillä Duncanin valmistamilla isoilla Jazzmaster-tyylisillä mikeillä neliasentoisen kytkimen kera sekä Hipshotin B-Benderillä, jonka tarvittesûsa pystyi helposti irrottamaan. Tästä oli markkinoilla Japanissa tehty versiokin.
Mojo Tele oli puolestaan hienostuneempi versio samasta teemasta, nyt pääkallokuvioisilla otelautaupotuksilla, Fenderin omilla Jazzmaster-mikeillä ja Sperzelin lukkokoneistoilla
Sopimus Fenderin kanssa päättyi vuoteen ’01, minkä jälkeen Will Ray siirtyi G&L:n käyttäjäksi. Miksi?
– Se oli ainakin selvää, että halusin ehdottomasti käyttää Leo Fenderin tuotteita ja G&L:n ASAT’han on viimeisiä Leon aikaansaannoksia. Minulle tarjottiin mahdollisuus suunnitella sen pohjalta oma malli ja menin mukaan. G&L Will Ray Signature perustuu ASAT’in malliin Z-3 ja siinäkin on kolme Z-käämitettyä yksikelaista mikkiä. Hipshot B-Bender on edelleen mukana, samoin pääkallokuviot otelaudassa. Amerikkalaisen version lisäksi Koreassa tehdään edullisempi Tribute-mallia. Sopimukseeni G&L:n kanssa kuuluu klinikkakiertueita ja käyn jatkuvasti eri puolilla esittëelemässä soittimia ja opettamassa omia niksejäni.
Onko kyseessä erityinen mieltymys pääkalloihin?
– Ei sille mitään voi, olen ihan kallofriikki, Will Ray naureskelee. – Minulla on niiden muotoisia koristeluja vaikka missä, kotona ja koruissa.
Helppo uskoa, sillä haastatteluhetkelläkin hänellä oli kaulassa kallosomisteinen bolo. Entäpä vahvistimet ja efektit?
– Suosikkivahvistimeni on Rivera Clubster ja Fenderiäkin käytän toisinaan. Pidän vahvistimen soundin puhtaalla ja pistän sekaan tarvittaessa efektejä. Minulla on puolisen tusinaa pedaaleja, joista Voodoo Labsin Sparkle Drive ja Bossin CS-3 kompressori ovat päällä oikeastaan koko ajan. Edellinen on mainio laite, mutta säädän siitä vain äärimmäisen vähän säröä. Tarvittaessa rankempi soundi lähtee Maxonin Tube Screamerista. Muita pedaaleja ovat Bossin PS-2 Pitch Shifter, DD-2 Delay ja VB-2 Vibrato. Virittimenä on Bossin TU-12H.
Kaikkea tulee kokeilla
Aika suuri osa Will Rayn omintakeisesta soinnista on kuitenkin muilla kuin pedaaleilla aikaansaatua.
– Olen utelias. Kokeilen jatkuvasti erilaisia konsteja saada kitarasta irti erilaista sointia – äskettäin laitoin alligaattoriklipsejä kieliin, jotta saisin banjomaisen soundin. Klinikoilla minulta kysytään, miten voisi oppia soittamaan minun tavallani, mutta neuvon kysyjiä pikemminkin hakemaan sellaisia soittotapoja, joita muut eivät ole keksineet.
Useissa kuvissa Raylla on molempien käsien sormissa leveitä renkaita, joita hän käyttää slide- ja pedal steel-tyyppisten höystöjen soittamiseen. Näitä on kaupallisestikin saatavilla: Hipshotin valikoimaan kuuluu Stealth Slide -sormuksia, jotka eivät estä sormen taivuttamista.
Opastusta niiden käytöstä on tarjolla Rayn DVD:lla Stealth Slide Technique ja toinen opetusjulkaisu on DVD B-Bender Mania. Lisäksi hän on ollut kolumnistina useissa kitaralehdissä.
Will Rayn omissa nim§issä on ilmestynyt kaksi sooloalbumia, Invisible Birds ja Mojo Blues. Näistä jälkimmäisellä on mukana useita vierailijoita ja yhteispelillä osoitetaan kuinka monella tavoin bluesia voidaan oikeastaan soittaa. Klinikkakeikoillaan hän käyttää apuna CD:tä, jossa on taustat Mojo Bluesin raidoille ja muutamalle Hellecastersin suosikille, tämäkin on kaupallisesti saatavilla.
Tuore esimerkki miehen nykykunnosta on alkuvuodesta ’06 ilmestynyt bändialbumi The Buzzards. Kiekko on oivallinen osoitus amerikkalaisen kantrin korkeasta tasosta: paikallinen bändi ilman markkinointia tai listamenestystä pystyy luomaan asiallisen paketin hyvin soitettua ja laulettua musiikkia.
Raylle löytyy riittämiin tilaa irrotteluun ja piti ihan levyn kansiteksteistä varmistaa: kukaan ei soita pedal steelia, vaan kaikki siltä kuulostavat kuviot ovat Rayn kitarasta tavalla tai toisella lähtöisin. Ja kuten haastattelussa kuultiin, konstit ovat monet.
Will Rayn kotisivut aukeavat tästä.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2007. Vastaavantyyppisiä, niin lyhyitä kuin pitempiäkin, musiikkiin ja sen tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
