Syksyn mittaan on ollut mahdollista seurata televisiosta useampaakin erilaista kykykilpailua ja ajoittain näin teinkin. Suomen paras kuoro -ohjelmasarja marssitti TV-studioon eteviä kuoroja yhden toisensa perään, kun taas Talent-kisaan osallistui todella sekalaisia kykyjensä mittaajia mitä erikoisemmilla esityksillä.
Kuorokilpailu oli helppoa katseltavaa, niin valikoituneita osallistujat kuitenkin olivat jo alkupäänkin karsintavaiheissa. Pohjatyöt oli tehty ja perustukset luotu kauan ennen osallistumista, ja kilpailun vaatimat uudet kappaleet harjoiteltiin kunnolla. Ja mikäs oli harjoitellessa, kun sovituksetkin vaikuttivat olevan kautta linjan erinomaisia ja studio-orkesterin komppi kulki.
Talent-kisaa katsellessa sen sijaan oli hankala löytää mukavaa asentoa. Jo lähtöasetelma oli outo – ikäänkuin olisi haluttu selvittää kumpi on parempi: potkulauta vai uimahousut? Miten ylipäänsä voidaan oikeudenmukaisesti verrata aivan eri-ikäisiä saman lajin edustajia, tai tyystin eri sortin lahjakkuuksia? Sekaan mahtui täysin valmiita sirkusareenan tähtiä ja todella sympaattisia tulevaisuuden muusikkolupauksia, puhtaasti vitsimielessä mukaan lähteneitä ja kuolemanvakavasti asian ottavia, teknisiä vimpaimia esityksessään hyödyntäviä esiintyjiä ja oman kehonsa tarkoin hallitsevia tanssijoita – joku oli vasta lapsi, toinen kolkutteli eläkeikää, ja kaikki kamppailivat keskenään yhdestä ja samasta palkinnosta. Onko tolkkua?
Perusidean lisäksi olin huomaavinani muutakin ratkaisevaa eroa ohjelmien välillä. Moni Talent-kisaaja oli liikkeellä yksin, vailla minkäänlaista valmentajaa tai ohjaajaa. Oli päättänyt ryhtyä joksikin ja oli ajatellut sitten osallistua kisaan. Vaikka seassa olikin joitakin aivan loistavia esityksiä – myös musiikin puolella – niin valitettavan monen performanssin kohdalla todellinen taito ja usko omaan itseen olivat kauniisti sanottuna aivan eri paria. Ei laulajaksi pitäisi ryhtyä pelkästään ilmottautumalla, eikä sing-star-lauleskelu olkkarissa ole sellaista harjoittelua, joka hioo kivestä esiin timantin. Musiikki kun nyt vaan on valitettavasti sellainen laji, että lahjakaskin saavuttaa jotain vain pitkäjänteisellä työllä. Ja usein silloinkin nimenomaan jonkun toisen avustuksella, olkoon kyseessä sitten opettaja tai mentori joka sparraa kohtaamaan ne vaikeimmat karikot.
Kuoro-kilpailun kohdalla tilanne oli täysin toisenlainen. Osallistujat olivat harrastaneet jo pitkään, ohjaajana oli tyypillisesti ammattilainen ja selkeät tavoitteet näkyivät ehyesti jäsentyneinä suorituksina. Pieniä notkahduksia lukuun ottamatta paketti oli niin sanotusti kasassa ja pallo hallussa.
Nämä ohjelmat toivat esiin myös sen seikan, että musiikin arvioiminen on huimasti haastavampi tehtävä kuin vaikkapa jonglööriesityksen. Mitä useampi esine jonglöörillä pysyy hallitusti liikkeessä sen enemmän taitoa on. Ja jos pallo putoaa tai keila karkaa, niin jokainen katsomossa huomaa asian.
Toisin on musiikin suhteen: rytmiikka voi pettää ja vireet horjua kunhan laulaja näyttää hyvältä, tulkitsee väkevästi – ja koskettaa. Viimeksimainittua vaikutusmekamismia on hankala tutkia ulkoa päin pinseteillä ja suurennuslasilla, mutta kaksi ensimmäistä ovat selkeitä tapauksia: yleisö kuulee sen minkä näkee. Niinpä itsevarma esiintyjä saattaa täyttää lavan ja ottaa yleisönsä – sekä tuomariston – usein silloinkin, kun itse esityksen kvaliteetti on sangen vaatimaton, ellei luokaton. Myönnän, että vahva pokka on kyllä hyvä avu, mutta en soisi sen olevan esityksen kantava rakenne.
Kumpikin kisa tarjosi joka tapauksessa varmasti viihdettä moneen kotiin ja antoi keskustelunaiheita työpaikan kahvihuoneeseen. Siinä ohessa ne nostivat myös musisoinnin esille yhtenä mahdollisena harrastusmuotona tai jopa ammattina. Loppujen lopuksi juuri tämä on paljon oleellisempaa kuin se, että voittiko kisan lopulta oikea kilpailija. Tai antoiko kilpailu oikeata kuvaa tähteyden synnystä, saati sitten muusikon työn todellisesta sisällöstä.
Ja ihan vaan vinkkinä seuraavaa Suomen parasta kuoroa etsittäessä: tuokaapa joskus haastatellen esiin myös laulujen sovittajien ajatuksia, taustabändin valmistautumista ja tunnelmia, sekä kuoronjohtajien tarkempia mietteitä siitä, miksi jokin laulu sovituksineen on helpompi lähestyttävä kuin jokin toinen. Miksi jokin tietty seikka saa kuoron innostumaan ja loistamaan, kun toinen – maallikon mielestä ihan samanlainen – kappale ei ota oikein syttyäkseen.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja